Soopeli
Kuuluiko soopeli Suomen eläimistöön
Matti Helminen
Kuva 1: Soopeli on näädän
sukuinen hieman näätää
kookkaampi ja sitä
tummempi petoeläin.
Soopelin nahka saattaa
maksaa jopa 2000 markkaa.
Soopeli kuuluu maailman huipputurkiksiin. Se on näädän sukuinen ketterä pikku petoeläin, jota tavataan tällä hetkellä erityisesti Siperiassa. Soopelin turkki on näädän turkkia tummempi, ja yleisesti ottaen soopeli onkin sitä arvokkaampi mitä tummempi se on. Parhaat soopelinnahat saadaan Baikaljärven tienoilta Bargusinin alueelta. Tällaiset nahat on turkishuutokaupoissa noteerattu jopa yli 2000 markan arvoisiksi. Ei ihme, että Neuvostoliitossa tunnetaankin suurta mielenkiintoa niin soopelien tarhausta kuin luonnonvaraisten kantojen hoitoa kohtaan. Turkiseläimenä soopeli on arvokas luonnonvara, jonka järkiperäinen hoito kannattaa.
Paljon on keskusteltu siitä, kuuluuko soopeli todellakin Suomen ja Skandinavian alueen alkuperäiseen luonnonvaraiseen eläimistöön. Nykyisinhän soopelin esiintymisen länsiraja vain hädin tuskin ulottuu Uralin länsipuolelle, joten tuntuu varsin vaikeasti uskottavalta, että soopeli olisi kerran täällä esiintynyt. Kuitenkin meillä on monia eri tietolähteitä, jotka viittaavat siihen, että soopeli olisi tälläkin alueella kerran esiintynyt.
Historialliset asiakirjat tuntevat soopelin turkiksena
Vanhin tieto soopelin tai ainakin soopeliturkisten esiintymisestä Euroopassa on Egil Skallagriminpojan saaga. Tämän tarun mukaan kainulaiset olisivat luvanneet eräälle kuninkaalle majavan ja soopelin nahkoja, mikäli tämä auttaa heitä taistelussa karjalaisia vastaan. Taru ei kerro, mistä nahat saatiin, mutta luvattujen nahkojen suuri määrä viittaa siihen, että soopeleita tuolloin esiintyi kainulaisten silloisilla asuma-alueilla. Tietenkin on mahdollista, että soopelinnahat hankittiin ryöstöretkillä jostakin idästä päin, mutta tätä pidetään epätodennäköisenä. Mainitun saagan tapahtumat kuuluvat 870-luvun Lappiin, ja sen todenperäisyyttä pidetään historiallisessakin mielessä melkoisen suurena. Tästä voimme päätellä, että soopeli todennäköisesti esiintyi tuhat vuotta sitten Lapissa.On myös monia muita keskiaikaisia lähteitä, jotka viittaavat siihen, että soopeleita olisi Lapin alueella tuolloin esiintynyt. Toisaalta on myös ristiriitaisia kirjallisia tietoja siitä, että soopeli olisi Venäjän länsiosista puuttunut. eräänä todisteena soopelin esiintymisestä Suomessa näkee joskus mainittavan sellaisenkin seikan, että lappalaismorsiamet koristeltiin häätapojen mukaan kärpän ja soopelin nahoilla. Tämäkään käytäntö ei tietenkään varmasti merkitse sitä, että nahat oli pyydystetty juuri Lapista, koska lappalaiset kävivät kauppaa heitä ympäröivien kansojen kanssa.
Myös Johannes Schefferus mainitsee soopelit teoksessaan »Lapponia», joka ilmestyi 1673. Schefferus kertoo »oravien lisäksi Lapissa löytyy muitakin villieläimiä joista tärkeimpiä ovat soopelit».
Suomalainen historioitsija K. R. Melander on tämän vuosisadan alkupuoliskolla tutkinut eläimistömme myöhäiskeskiaikaista historiaa ja tullut siihen tulokseen, että soopelia koskevat maininnat kirjallisuudessa lienevät virheellisyyksiä. Nämä virheet Melander johtaa venäjänkielen soopelia merkitsevän nimen »sobolj» ja suomenkielen »sopuli» sanan samankaltaisuudesta. Melander tutki Ruotsin kuninkaallisen turkiskamarin luetteloita 1500- ja 1600-luvuilta, ja koska hän ei sieltä löytänyt merkintöjä soopeleista, hän pitää tätä merkkinä siitä, että soopeli ei ainakaan tuolloin olisi Suomen tai Ruotsin alueella esiintynyt.
Paikannimistö tukee soopelin esiintymistä Suomessa
Suomalaisen paikannimistön tutkimus taas puhuu Melanderin johtopäätöstä vastaan. Esimerkiksi Väinö Voionmaa mainitsee kirjassaan »Hämäläinen eräkausi» satakunta suomalaista paikannimeä, jotka hänen mielestään viittaavat soopeliin. Oletettu soopelin muinainen suomenkielinen nimi nois, noki tai nokeainen on voinut saada aikaan sellaisia kylien, purojen, niittyjen, mäkien ja muiden paikkojen nimiä kuin Nokisenjoki, Nokiakoski, Nokia jopa Nukari. Usein tällaiset nimet esiintyvät muiden metsästykseen tai eläimiin viittaavien paikannimien yhteydessä, mikä sekin tukee Voionmaan käsitystä siitä, että nämä nimet olisivat saaneet alkunsa nimenomaan soopelin esiintymisestä.Tätä johtopäätöstä tukee vielä sekin seikka että on olemassa eräs Noisniemi-niminen paikka, joka usein mainitaan Ruotsin ja Novgorodin välisenä rajapaikkana. Noisniemi on venäjän kielessä Sobolino. Suomeksi käännettynä Sobolino olisi lähinnä Soopelinkylä, miksei siis myös Noisniemi. Paikannimistömme viittaakin vahvasti siihen, että soopeleita eli nokiita meillä ainakin vielä novgorodilaisena aikana 1100-1400-luvuilla esiintyi. Soopelia ei mainita enää Suomesta 1500-luvun jälkeen, ja onkin mahdollista, että laji jo tuolloin meiltä hävisi. Häviäminen myös selittäisi sen seikan, miksi Tukholman kuninkaallisesta turkiskamarista soopelinnahat puuttuivat. On kuitenkin olemassa tietoja, että Kustaa II Adolf antoi eräälle tallinnalaiselle kauppiaalle tehtäväksi hankkia itselleen 280 soopelinnahkaa.
Vaikka soopelia ei meillä ehkä enää esiintynytkään 1600-luvulla, on olemassa varmoja tietoja sen esiintymisestä vielä tuolloin Baltian maissa, erityisesti Liettuassa, sekä Valko-Venäjällä. Onpa olemassa 1600-luvulla Liettuassa annettu soopelia koskeva lakikin, jonka syntymistä lienee mahdotonta ymmärtää, mikäli soopelia ei todella alueella olisi esiintynyt.
Kaikkea edellä esitettyä vastaan voidaan luonnollisesti aina huomauttaa, että soopelinnahat saattoivat kulkea silloisen kansainvälisen kaupan mukana pitkiäkin matkoja ja että paikannimet saattoivat syntyä jonkin väärinkäsityksen tuloksena. Onhan mahdollista että nokis ei todella ole ollut soopeli, vaan jonkinlainen näädän musta muoto. Tätä käsitystä vastaan taas puhuu se seikka, että on kivikauden aikaisia löytöjä, jotka todistavat soopelin esiintyneen niin kaukana lännessä kuin Laatokan eteläpuolella. Edelleen jopa Itämeren rannikolta Viron Pärnusta on olemassa luulöydös, joka osoittaa soopelin ja näädän risteytymän joutuneen tällä alueella metsästäjän saaliiksi. Vaikka nahkoja olisikin kuljetettu pitkiä matkoja, tuntuu vaikealta uskoa että kokonaisia soopelin ruhoja tai luuston osia olisi siirretty paikasta toiseen. Pikemminkin on todella kysymys paikallisten metsästäjien tunkiosta.
Kaiken edellä kerrotun perusteella, on pakko tehdä se johtopäätös, että soopeli on ainakin ennen 1500-lukua kuulunut myös Suomen alkuperäiseen eläimistöön. Vielä niinkin myöhäiseltä kaudelta kuin viime vuosisadalta on olemassa epämääräinen tieto soopelin esiintymisestä Neuvostoliiton puoleisessa Karjalassa. Edelleen on olemassa varmoja tietoja soopeleista Arkangelin alueelta viime vuosisadan puolivälin tienoilta. Nämä Arkangelin soopelit lienevät olleet tuon häviävän alkuperäisen soopelikannan viimeisiä yksilöitä.
Soopeli ja näätä kilpailijoita
Monetkin eri syyt ovat saattaneet vaikuttaa soopelien häviämiseen meiltä. Perussyynä soopelien huonoon menestymiseen täällä lännessä on saattanut olla näädän esiintyminen samalla alueella. On nimittäin niin, että näätä ja soopeli risteytyvät ja muodostavat lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Venäläiset metsästäjät kutsuvat näitä risteytymiä nimellä »kida». Suomessakin tunnetuksi tullut itävaltalainen tohtori Peter Krott on väittänyt, että näätä ja soopeli eivät milloinkaan ole kunnolla tulleet toimeen samalla alueella. Kuten oheisesta leviämiskartasta ilmenee soopeli on voittopuolisesti itäinen laji, kun taas meidän näätämme voittopuolisesti läntinen, eurooppalainen laji.
Kuva 2: Näädän ja soopelin alkuperäinen levinneisyys. Yhtenäinen viiva kuvaa soopelin levinneisyyttä, katkoviiva näädän levinneisyyttä.
Soopelin kilpailuasemaa täällä lännessä on saattanut lopullisesti horjuttaa esimerkiksi ilmaston lisääntynyt mereisyys, joka johti siihen että lumi usein kovettui ja esti soopelien ravinnonsaannin. Soopelin ja näädän ravinnonhankinnassa on nimittäin selvää erilaisuutta. Soopeli pyydystää ravintonsa talvella ennen kaikkea lumen alta syöden myyriä ja muita pikkunisäkkäitä. Näätä sen sijaan on huomattavasti riippumattomampi lumenalaisesta ravinnosta keskittyen oravien ja usein myös lintujen pyyntiin. Täten näätä näyttää paremmin sopeutuneelta mereisen talven olosuhteisiin. Täten jatkuva rinnakkaiselo näädän kanssa suhteellisen mereisessä Länsi-Euroopassa ja yleensäkin Pohjois-Euroopassa lienee tullut soopelille liian vaikeaksi, ja laji joutui vetäytymään esiintymisalueensa länsiosista varsinaisiin tukikohtiinsa Siperiaan, jossa ilmasto toki on paljon mantereisempi.
Toinen huomattava näätää suosiva tekijä lienee ollut metsästys. Tumma soopelinnahka lienee aina ollut näätää arvostetumpi, ja siksi soopelit joutuivat kohtuuttoman ankaran pyynnin kohteiksi. Saattaakin olla, että tämä täysin säälimätön metsästys oli viimeinen isku soopelin läntisille kannoille.
Soopelin uudelleenkotiuttaminen
Hyvin mielenkiintoinen kysymys on se, voisimmeko palauttaa soopelin istutuksin eläimistömme jäseneksi. Mikäli metsästys olisi ollut pääsyy soopelin häviämiseen meiltä, olisi soopelin palauttaminen istutuksin varmaan täysin mahdollista. Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että Neuvostoliiton viranomaiset suostuisivat meille soopeleita luovuttamaan. En pitäisi minään ihmeenä, että Neuvostoliitossa suhtauduttaisiin soopeliin tiettyä mustasukkaisuutta tuntien ja haluttaisiin pitää tämä arvokas luonnonvara omien rajonen sisäpuolella esiintyvänä. Koska kuitenkin on todennäköistä, että yhteisesiintyminen näädän kanssa olisi soopelille varsin vaikeata ja koska vain varsin rajoitetuilla alueilla Itä-Suomessa ilmasto olisi soopelille riittävän mantereinen, soopelin palauttamisajatus tuntuu vaikeasti toteutettavalta.Vaikkemme palauttaisikaan soopelia elävänä eläimenä Suomen eläimistön jäseneksi, meidän olisi kuitenkin syytä luetteloida se alkuperäiseen eläimistöömme kuuluvien nisäkäslajien joukkoon. Nykyisissä käsikirjoissahan soopelia tuskin edes mainitaan. lajiluetteloihin pääsy toki merkitsisi soopelin aseman tunnustamista täällä historiallisena aikana esiintyneiden eläinlajien joukossa.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Metsästys ja kalastus -lehdessä ja kopioitu Eränkävijä 1973 kokoelmasta.