Muut juoksut

Pirkan Hölkkä 2012

7.10.2012 klo 9.00

Sää:
Pilvistä ja välillä tihkusadetta, lämpötila 5-10 astetta

Aika:
3:04:53

Edellisvuoden loistavan Pirkan Hölkkä -kokemuksen innoittamana olin päättänyt osallistua tapahtumaan myös vuonna 2012. Jätin ilmoittautumisen kuitenkin aivan viime hetkeen. Olin kahdesti venäyttänyt nilkkani suunnistuksessa, ensin heinäkuun alussa ja toisen kerran viikko Varalan maratonin jälkeen syyskuun alkupuolella. Pirkan Hölkkään osallistuminen arvelutti aika paljon, koska reitti on niin epätasainen, joten pelkäsin telovani nilkkani uudelleen. Lopulta ilmoittautuin mukaan vasta hölkkäviikon torstaina, vaikka sääennuste lupailikin sadetta sunnuntaille. Oman kuntoni perusteella suunnittelin parantavani viime vuotista aikaani, ja asetin tavoiteajakseni noin 2:50-2:55. Pitkään jatkuneista sateisista ilmoista johtuen reittiä oli turvallisuuden takia muutettu niin, että Rutajärven lähellä kierretään pahimmat mutapolut, ja tästä aiheutui noin 350 metrin pidennys matkaan.

Viime vuoden tapaan heräsin aamulla vähän kuuden jälkeen, käytin koiran ulkona ja söin aamupalan. Vettä satoi hiljakseen, ja lämmintä oli muutama aste. Pukeminen oli viime vuonna osunut kohdalleen, joten otin samat vaatteet mukaan: pitkät juoksuhousut, pitkähihaisen juoksupaidan ja juoksutakin, ja otin vielä toisen takin päälle odotteluajaksi. Sitten ajoin Nirvaan maalialueelle, josta oli bussikuljetus Valkeakoskelle. Pienessä sateessa bussiin jonottaminen tuntui pitkältä, mutta lopulta päästiin matkaan.

Lähtöalueelle saavuin kahdeksan aikaan, tunti ennen lähtöä, joten aikaa piti olla hyvin. Kävin saman tien vessassa, kun jonoja ei vielä ollut, ja sen jälkeen menin sisälle paviljongin lämpöön sadetta pitämään. Löysin vapaan paikan pöydän äärestä ja tein loppuvalmistelut siinä: kiinnitin kilpailunumeron, säädin lenkkareiden nauhat ja otin energiageelin. Koska aikaa oli vielä tämän jälkeenkin yllin kyllin, pelailin kännykällä kunnes kello oli noin 8.40. Sitten lähdin vielä käymään wc:ssä, mutta joka paikassa näytti olevan sen verran pitkät jonot, että kävin vain pikaisesti jossain puskan juurella.

Noin kymmentä vaille menin kohti lähtöaluetta ja sopivan tavoiteajan merkkiä. Sadekin oli loppunut. Hetken päästä kuulin kun joku nainen huomautti, että nytpä ei ole ainakaan enää vessajonoja. Vilkaisin miesten wc:n suuntaan ja huomasin, että sinnekään ei ole jonoa. Katsoin kelloa, ja aikaa lähtöön oli kolmisen minuuttia. Ajattelin ehtiväni vielä pikaisesti käydä varmuuden vuoksi vessassa, joten menin sinne äkkiä. Takaisin tullessani kävelin kohti maalualuetta kun kuulin kuulutuksen "Valmiina!" ja hetken päästä lähtölaukauksen. Olin siis missannut lähdön! Lähdin heti juoksemaan ja painoin sykemittarista kellon käyntiin, ohitin nurmikon kautta kävelijöiden ryhmän, ja jatkoin hitaampien juoksijoiden ohittelua. Menetin tässä kaikenkaikkiaan vain ehkä minuutin verran aikaa, mutta silti asia harmitti melko lailla.

Juoksu eteni melkoisessa ruuhkassa, ja koska pyrin ottamaan menetettyä aikaa heti kiinni, jouduin koko ajan ohittelemaan muita juoksijoita. Välillä sai todella tarkasti katsoa, mihin astuu. Toisin kuin viime vuonna, tällä kertaa huomasin myös ensimmäisen kilometrin merkin, ja sillä kohdalla kelloni näytti tasan kuutta minuuttia. En siis ollut menettänyt liikaa aikaa lähdöstä myöhästymisessä, enkä myöskään ollut juossut alkumatkaa liian kovaa. Syke oli sillä tasolla, millä olin sen ajatellutkin pitää, eli alle 170:n.

Jo parin kilometrin juoksun jälkeen ihmettelin, kun kilpailunumeroni repsotti oudosti yläkulmastaan. Yritin korjata sitä, mutta huomasin että yksi hakaneula puuttui kokonaan, eli oli ilmeisesti pudonnut johonkin. Yritin kädellä suoristaa numerolappua, mutta huomasin pian sen toivottomaksi, ja annoin sitten lapun vain repsottaa. Ruuhkakin jatkui edelleen, mutta muuten muutamalta ensimmäiseltä kilometriltä ei ole juuri erityisempiä muistikuvia. Juoksu kulki hyvin ja kevyen tuntuisesti. Viiden kilometrin paikkeilla huomasin, että syke oli noussut yli 180:n. Tajusin, että vauhtia pitäisi hidastaa, mutta toisaalta halusin pitää kiinni oman ennätykseni parantamistavoitteesta. Olin juossut maratonin kuukausi sitten niin, että syke oli melkein koko matkan yli 170, joten uskoin jaksavani tämän 33 km vähän korkeammallakin sykkeellä.

Ensimmäinen tankkauspiste tuli vihdoin kohdalle. Hörppäsin nopeasti vähän vettä, ja kysyin järjestäjilta, olisiko heillä ylimääräisiä hakaneuloja kilpailunumeron kiinnityksen korjaamiseen. Näitä ei löytynyt, joten jatkoin matkaa.

Kymmenen kilometrin merkin kohdalla aikaa oli mennyt melkein 52 minuuttia, ja laskeskelin että oman ajan parantaminen alkaa näyttää hyvin vaikealta. Toisaalta uskoin vielä siihen, että edellisvuoden tapaan jaksan puolivälin polkuosuuden jälkeen kiristää vauhtia ja jopa ottaa loppukirin. Kiertolenkkiosuus oli ilmeisesti vähän ennen Rutajärven huoltopistettä, mutta itse en sitä huomannut, koska olin juossut normaalireitin vain kerran aiemmin. Tankkauspisteen näkyessä otin yhden kolmesta energiageelistäni, ja join vähän vettä päälle.

Jatkoin matkaa edelleen hieman liian korkealla sykkeellä, mutta juoksu kulki muuten hyvän tuntuisesti vaikka olikin välillä aika liukasta. Kolmas tankkauspiste tuli nopean tuntuisesti vastaan, ja otin taas pelkästään vettä ja jatkoin matkaa. Vähän tämän jälkeen alkoikin sitten etukäteen muistelemani kapean ja epätasaisen metsäpolun osuus, jota olin etukäteen vähän pelännytkin nilkkani takia. Olin jonon keskellä, ja jätin tarkoituksella muutaman metrin väliä edelläni menevään, jotta näkisin varmasti ajoissa kaikki kivet ja juurakot. Jonon vauhti hidastui selvästi, ja kilometriajat olivat reilun kuuden ja puolen minuutin luokkaa. Huomasin itse asiassa nauttivani tuolla vauhdilla juoksemisesta! Sykekin putosi reiluun 170:een, eli sille tasolle, jolla sen olisi ollut syytä olla koko ajan. Polkuosuus meni muuten hyvin, mutta yhden kerran molemmilla jaloilla astuin jotenkin huonosti niin, että nilkka hieman taittui. Pelästyin molemmilla kerroilla, erityisesti vasemman jalan kohdalla, mutta onneksi mitään ei sattunut. Muistutin taas kerran itseäni ottamaan todella varovaisesti tämän osuuden.

Lopulta polkuosuus loppui, ja reitti siirtyi kulkemaan pitkin hiekkatien reunaa. Moni jonossa ollut ampaisi ohituksiin, ja itse tein samoin. Tässä vaiheessa jo alkoi kuitenkin tuntua siltä, että paukkuja ei kovin paljoa olisi jäljellä. Seuraavalla tankkauspisteellä otin taas geelin ja vettä, ja jatkoin äkkiä matkaani. Laskin myös jäljellä olevaa aikaa Ruskontien alikululle, joka on noin 25,5 kilometrin kohdalla. Olin ilmoittanut kannustusjoukoille olevani siinä jossain kohtaa klo 11:10-11:25 välillä, ja huomasin että tuon haarukan saavuttaminen näyttää jopa vähän tiukalta. Päätin kuitenkin, että siihen on pakko ehtiä, jotta näen lapset.

Vormiston huoltopisteellä noin 25 kilometrin kohdalla otin viimeisen geelini ja vettä, ja katsoin kellosta että ehdin kyllä hyvin nähdä kannustusjoukot. Huoltopisteen jälkeinen metsäpolku ennen Ruskontietä olikin todella soinen, ja kiersin muutaman pahan paikan metsän kautta. Lenkkarit olivatkin tähän asti pysyneet kuivina. Yhdessä kohdassa kuitenkin menin polkua pitkin, mutta se olikin aivan upottavaa suora, jolloin molemmat lenkkarit kastuivat läpimäriksi. Kirosin mielessäni tätä, ja ajattelin jopa toteuttavani etukäteen vitsinä heittämäni poikkeamisen kotiin vaihtamaan kuivat sukat ja kengät. Noin 11:23 tulin Ruskontien alikululle, ja mieltä piristi todella paljon nähdä vaimo ja lapset kannustamassa. Heidät ohittaessani vaimo kysyi nilkastani, johon vastasin että se on kyllä ok, mutta muuten on aika raskaan tuntuista. Alikulkutunneliin kurvatessani muistn kiertää ison vesilätäkön, jonka olin scoutannut koiraa ulkoiluttaessani edellispäivänä, vaikka kiertämisellä ei juuri kastuneiden kenkien takia enää suurempaa merkitystä ollutkaan.

Tästä eteenpäin loppumatka olikin jälleen itselleni kokonaan tuttua, mikä ehkä henkisesti helpotti matkantekoa. Toisaalta huomasin, että jalat alkavat olla jo aika puuduksissa. En tiedä johtuiko tämä liian korkeasta sykkeestä vai liukkaasta kelistä. Ehkä molemmista. Joka tapauksessa Suolijärven lenkkipolulle tultaessa juoksuni ei enää tuntunut ollenkaan hyvältä tai kevyeltä, ja huomasin tulevani jatkuvasti muiden ohittamaksi. Huomasin myös, että kolmen tunnin alitukseenkaan ei taitaisi enää olla mahdollisuuksia. Päätin kuitenkin jatkaa juosten maaliin asti.

Vähän ennen viimeistä huoltopistettä vasemman jalkani takareisi tuntui vähän varoittelevan krampista, joten hidastin hetkeksi tahtia. Huoltopisteellä teki mieli pysähtyä, mutta pelkäsin etten pystisi enää sen jälkeen juoksemaankaan, joten otin lähes vauhdissa pari mukillista vettä ja jatkoin matkaa. Hallilan kohdalla odotin, että katsojien joukossa olisi joitakin tuttuja viime vuoden tapaan, mutta ei ollut. Väkeä oli muutenkin todella vähän, varmaankin huonosta säästä johtuen. Tosin sadetta ei onneksi juurikaan matkalle ollut sattunut, vain pientä tihkua välillä.

Aloin jo odotella maalia, koska jalat eivät tuntuneet ollenkaan hyviltä. Vähän ennen kuin siirryttiin kanjonista sähkölinjan tuntumasta pois, vasemman jalan pohkeeni meinasi vuorostaan krampata. Taas jouduin hetkeksi hiljentämään tahtia, ja pelkäsin etten selviäisi sittenkään maaliin asti. Kun vastaan tuli hetken päästä kyltti, jossa ilmoitettiin maalin olevan 2 kilometrin päässä, olin iloinen siitä että matka olisi kohta ohi.

Syke oli loppua kohden laskenut sopivammalle tasolle, koska jalkojen puutumisen takia en pystynyt pitämään kovaa vauhtia yllä. Loppumatkan nousuissa minut ohitti todella moni juoksija, ja mietin mielessäni että kuinka paljon yli kolmen tunnin aikani lopulta meneekään. Vihdoin alkoi kuulua maalikuulutuksia, ja hetken päästä näkyä kurssikeskuksen rakennuksia. Kurvasin maalikujaan, ja olin iloinen siitä että olin selvinnyt koko matkasta ja että se oli nyt ohi. Näin maalikellon, ja katsoin että ehdin juuri ja juuri maaliin ennen kuin 3:05 tulee täyteen. Pysäytin oman kelloni maaliviivalla, ja siirryin maalihuoltoa kohti.

Harmikseni maalissa ei ollut tarjolla mitään muuta kuin mehua. Join sitä muutaman mukillisen, hain reppuni ja siirryin auton luo venyttelemään. Oli myös alkanut sataa, ja huomasin olevani aika kylmissäni. Venyttelin kuitenkin vähän, etteivät jalat menisi täysin jumiin. Sitten siirryin autoon vaihtamaan kuivia sukkia ja kenkiä jalkaani. Onneksi olin tajunnut ottaa ne mukaan! Kun otin vasemmasta jalasta kengän pois ja nostin jalkaa, etureisi kramppasi. Sain kuitenkin lopulta varovasti vaihdettua kengät, ja lähdin musiikkia kuunnellen ajamaan kotia kohti.

Toisesta kerrastani Pirkan Hölkässä jäi kaksijakoinen fiilis. Toisaalta oli taas mukava osallistua, reitti oli edelleen hieno ja juoksukin kulki yli puolet matkasta oikein kevyesti. Toisaalta taas keli ei ollut kovin hyvä, aikani oli pettymys eikä juoksu loppupuolella tuntunut ollenkaan mukavalta. Uskon kuitenkin, että jatkossakin lähden tähän tapahtumaan mukaan!

Kilometriajat ja keskisykkeet taulukkona:

Takaisin etusivulle