Muut juoksut

Pirkan Hölkkä 2019

6.10.2019 klo 10.00

Sää:
Puolipilvistä, lämpötila 2-6 astetta

Aika:
2:45:05

Linkki Garmin Connectiin:
https://connect.garmin.com/modern/activity/4129420301

Vuonna 2019 oli itselläni kahdeksas kerta Pirkan Hölkässä. Tällä kertaa se juostiin vain viikko Varsovan maratonin jälkeen, ja vaikka olinkin juossut Varsovassa leppoisan ja helpon maratonin, palautuminen mietitytti. Päätin kuitenkin juosta Pirkassa sykkeiden ja fiiliksen mukaan, ilman liiallista varovaisuutta.

Tälläkään kerralla en tehnyt mitään hiilihydraattitankkausta enkä ottanut matkalle mitään omia eväitä mukaan. Olin siis täysin järjestäjien tarjoaman huollon varassa. Sama tapa oli toiminut edellisvuonna hyvin.

Sääennuste näytti pilvistä ja aika viileää, aamulla noin kahta astetta, sekä mahdollisia sadekuuroja. Olin vähän epävarma pukeutumisen suhteen, koska märillä vaatteilla voisi tulla nopeasti kylmä. Päädyin lopulta juoksuvaatetuksessa pitkiin juoksuhousuihin, kahteen päällekkäin puettuun pitkähihaiseen juoksupaitaan sekä juoksuhanskoihin. Tämä osoittautuikin kaikin puolin hyväksi ratkaisuksi.

Tapahtuma-aamuna heräsin klo 6.45, käytin koiran ulkona ja söin sitten aamupalaksi lautasellisen kaurapuuroa voisilmällä, pari ruisleipää juustolla, vähän raejuustoa ja join kolmisen kupillista kahvia. Sen jälkeen laitoin loput tavarat valmiiksi ja lähdin ajamaan kohti maalialuetta noin 7.45. Olin paikalla hyvissä ajoin, ja taisin ehtiä ensimmäiseen bussiin kohti Valkeakoskea. Bussissa katselin kahden edellisvuoden datoista, millä sykkeellä olin juossut ja mikä oli koko matkan keskitahti ennätyskerrallani.

Lähtöalueella kävin ensimmäisenä wc:ssä, koska jonoja ei vielä ollut. Sitten menin sisälle paviljonkiin, jossa oli tuttuja maratonklubilaisia. Aika kului nopeasti rupatellessa. Vajaa puoli tuntia ennen lähtöä otin ylimääräiset takin ja housut pois ja lähdin viemään reppua säilytykseen. Matkalla tapasin pari muutakin tuttua, ja jäin juttelemaan heidän kanssaan. Ulkona oli sen verran kylmä, että kaivoin jo kertaalleen riisumani takin repusta takaisin päälleni. Samalla alkoi myös sataa yllättävänkin kovaa, mutta onneksi sade lakkasi ennen lähtöä eikä koko matkan aikana lopulta satanut ollenkaan. Noin vartti ennen lähtöaikaa vein lopulta repun säilytykseen ja kävin vielä puskapissalla. Sitten lähdin lähtöalueelle, jossa olikin käynnissä ohjattu alkulämmittely. En osallistunut siihen, vaan tein pienet omat lämmittelyt samalla kun pujottelin ruuhkassa lähemmäs lähtöviivaa.

Lähtölaukaus ammuttiin ja painoin kelloni käyntiin. Ensimmäisen sadan metrin verran oli vähän ruuhkaista, mutta olin päässyt sen verran eteen lähtöalueella, että aika pian pystyin juoksemaan haluamaani vauhtia. Juoksu tuntui todella helpolta ja kevyeltä, ja ohitin paljon juoksijoita. Ensimmäinen kilometriaika oli 4:30 ja toinen 4:29.

Hiljalleen joukko alkoi harvenemaan, ja muutamia samanvauhtisia muodosti letkan. Seuraavatkin kilometrit juoksin todella hyvällä vauhdilla kilometriaikojen ollessa 4:40 ja 4:25, joka jäikin koko matkan parhaaksi. Syke oli noussut jo jonkin aikaa sitten yli 170:n ja oli tässä vaiheessa jo anaerobisen kynnyksen tuntumassa, joten yritin aavistuksen keventää. Tämä onnistuikin hetkeksi, mutta aika pian syke oli taas kynnyksellä ja hetkittäin sen ylikin. Annoin silti mennä, koska juoksu tuntui niin helpolta. Ensimmäiseltä juomapisteeltä otin vain nopeasti mukillisen vettä.

Jo vähän matkaa sitten aimmin mainitsemani letka oli hajonnut, ja juoksin jonkun toisen juoksijan kanssa käytännössä kaksin. Alamäissä siirryin aina hänen edelleen, ja ylämäissä hän puolestaan ohitti minut. Tätä jatkui monen kilometrin ajan. Toisella huoltopisteellä otin mustikkakeittoa ja vettä, jolloin hän meni ohitseni, mutta tämän jälkeen tasaisella ohitin hänet taas. Hän kommentoi että "vuorovedoilla maaliin". Vastasin, että "näköjään", mutta jatkoin selvästi kovemmalla vauhdilla ja vedin häneen selvän kaulan.

Ensimmäisten kymmenen kilometrin täyttyessä olin katsonut kellostani, että olisin jopa pari minuuttia ennätyskertaani edellä. Mieli oli hyvä, ja ajattelin, että ennätykseen voisi olla hyvät mahdollisuudet, jos jaksaisin pitää edes kohtalaista tahtia yllä loppumatkan. Päätin katsoa tilannetta uudestaan puolimatkan jälkeen.

Muutaman kilometrin päästä käännyttiin hitaalle polkuosuudelle. Kauempana edessäni eteni parivaljakko, jonka muistin alkumatkalta. Saavutin heidät hiljalleen, ja samalla kuulin, kuinka takaani lähestyi joku. Hetken päästä huomasin, että kyseessä oli äsken mainittu henkilö, jonka kanssa olimme juosseet samaa matkaa pitkään. Aika pian hän paineli meistä kaikista kolmesta ohi, enkä nähnyt häntä enää ollenkaan loppumatkan aikana.

Polkuosuuden loputtua lisäsin taas vauhtia ja katsoin kellostani, mikä oli keskitahtini tähän asti. Se oli 4:53/km, kun ennätykseni koko matkalle oli 4:54/km. Tiesin siis, että jos pystyisin juoksemaan noin 4:50/km-vauhdilla loppumatkan, parantaisin ennätystäni. Tässä vaiheessa se tuntui vielä helpolta. Pari seuraavaa kilometriä olivat tosin vähän tämän yli, mutta kilometrit 21-24 olivat välillä 4:40-4:52/km. Hehkuttelin jo mielessäni uutta ennätystä. Aurinkokin paistoi, joten mieliala oli korkealla.

Kohta tultiin jo Vormiston huoltopisteelle, ja siitä jatkettiin Ruskontien alikulkuun. Tänä vuonna muu perhe oli Ruotsissa, joten tuttuja kannustusjoukkoja ei sillä kohtaa ollut. Hetkeä myöhemmin polun varressa oli kuitenkin tyttäreni luokkakaverin vanhemmat kannustamassa, ja moikkasin heitä. Otin loivan ylämäen mielestäni rennosti, mutta sen loputtua juoksu ei enää tuntunutkaan yhtään helpolta. Jaloissa alkoi tuntua puutumista, ja sykkeeni oli jonkin verran laskenut. Jälkikäteen huomasin, että sykkeen laskua oli tapahtunut jo muutaman edeltävän kilometrin ajan. Yllättävän pian puutuminen oli jo niin pahaa, että käytännössä tiesin menettäneeni pelin ennätyksen suhteen.

Suolijärven ensimmäisen ison nousun lopun jyrkimmässä vaiheessa oli joitakin vanhoja miehiä kannustamassa. Huikkasin heille, että "valitsitte näköjään kaikista nopeimman paikan kannustaa", mikä nauratti heitä. Itseäni ei enää juuri naurattanut, ja vauhdin ylläpito edes 5:30/km-lukemissa tuntui vaikealta. Rupesin laskemaan, paljonko saisin hidastua, että pääsisin alle 2:45:n loppuaikaan. Uskoin pystyväni siihen, mutta päätin, että minkäänlaista rutistusta en tekisi.

Loppumatka tuntui aika pitkältä, koska juoksu oli tahmeaa. Syke ei ollut korkealla, mutta jalat eivät enää totelleet. Hallilan kohdalla oli siskoni kummisetä tuttuun tapaan kannustamassa, ja moikkasin häntä. Ohitseni meni melko paljon juoksijoita, mutta en voinut sille mitään.

Oma kelloni oli piipannut kilometriväliaikoja koko matkan aika tarkkaan järjestäjän kilometrimerkkien kohdalla, 5-20 metriä niitä ennen. Aiempien vuosien tapaan kuitenkin 31. kilometrimerkki oli aivan liian aikaisin oman kelloni näyttämään matkaan nähden. Mieltä lämmitti kyltti, joka kertoi maaliin olevan enää kaksi kilometriä. Sykkeeni jatkoi laskemistaan, koska jalkojen puutuminen lisääntyi koko ajan. Olin jopa harkinnut keskeyttämistä, tosin en ihan vakavissani. Hölkkäilin loppumatkan sitä vauhtia kuin pystyin.

Lopulta käännyttiin viimeiseen muutaman sadan metrin pituiseen nousuun ennen maalia. Sen varrella joku kannusti minua "hop hop" -sanoilla, johon vastasin, että "ei pysty enää". Hän lohdutti, että maali on ihan nurkan takana. Pian käännyinkin maalikujaan ja jatkoin maaliviivalle, jossa kelloni näytti aikaa 2:45:05.

Tämä Pirkan Hölkkä oli yksi vaikeimmista juoksemistani. Viikontakainen maraton varmasti vaikutti osaltaan. Lisäksi olin juossut Adidas Adizero Adios -kengillä, jotka ovat hyvin kevyesti vaimennetut. Jälkikäteen mietin, olisiko myös sillä osasyynsä jalkojen puutumiseen. Voi myös olla, että juoksin alkumatkan sittenkin liian kovalla sykkeellä. Oli syy mikä hyvänsä, niin millään tavalla onnistunut kuva ei tästä juoksustani jäänyt, vaikka loppuaika sinänsä olikin ihan ok.

Kilometriajat ja keskisykkeet kuvaajana:

Kilometriajat ja keskisykkeet taulukkona (sykemittarini mukaan matka oli 32,61 km, joten kuvan ja taulukon viimeinen aika on viimeisten 610 metrin keskitahti):

Takaisin etusivulle