Demokratiaan kuuluu oleellisesti kansalaisten oikeus järjestäytyä puolueiksi. Samoin se, että valtiollinen ja kunnallinen päätöksenteko tapahtuu irrallaan puolueista, katsoo Arto Tengvall.
Mielipidetutkimusten mukaan suuri enemmistö kansalaisista on sitä mieltä, että puolueilla on Suomessa liikaa valtaa. Puolueiden jäsenistäkin hyvin harvat pitävät niiden valtaa liian vähäisenä.
Kansalaisten mielialoja heijasti myös nykyinen presidentti, kun hän kampanjansa yhteydessä luki otteita ystävänsä kirjeestä. Siinä vaadittiin, että kaikki valtion ja kuntien asioita koskeva päätöksenteko tulisi poistaa puolueilta ja palauttaa se kansalaisille ja näiden valitsemille edustajille.
Joistakin reaktioista välittyi harhauttava kuva, että kirjeen kirjoittaja haluaisi kieltää puolueet, tai ainakin niiden julkiset yhteiskunnalliset kannanotot. Ikään kuin ainoat vaihtoehdot olisivat joko antaa puolueiden yksin, kansalaisten niitä häiritsemättä, määrätä julkisista asioista, tai kieltää kansalaisilta kaikenlainen järjestäytynyt poliittinen toiminta.
Löytyisikö puoluetoiminnalle nykyisestä poikkeava rooli kansanvaltaisen yhteiskunnan rakentamisessa?
Eräissä politiikan tutkimuksen koulukunnissa katsotaan, että puoluetoiminnan keskeinen tai jopa ainoa päämäärä on poliittista päätösvaltaa käyttävän eliitin rekrytoiminen. Tästä näkökulmasta voi pitää asianmukaisena, että puolueet tarjoavat jäsenilleen virkoja, avustuksia ja muita taloudellisia etuja houkutellakseen riveihinsä potentiaalisia johtajia ja näille kannattajia.
Tämä näkemys jättää politiikan sisällön auliisti ammattipuoluejohtajien ja poliitikkojen asiaksi, jolloin rivijäsenillä ei ole aihetta pohtia yhteiskunnan tilaa ja kansalaisten tarpeita.
Kansalaisen näkökulmasta uraputkipuolueet ovat uhka tasa-arvolle sulkiessaan puolueiden ulkopuolisilta mahdollisuudet nousta merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Samalla puoluejäsenyys helposti latistuu pelkäksi joidenkin henkilöiden kannattamiseksi. Kansalaisille ei jää keinoa ilmaista politiikan sisältöä koskevia vaatimuksiaan.
Kun puolueet Suomessa alun perin perustettiin, niiden oli määrä toimia kansalaisten valistajina ja aatteellisen keskustelun ja yhteiskunnallisten ideoiden kehittelyn foorumeina sekä vallankäyttöä vartioivina kansalaisten tahdon esiintuojina.
Vallitseva kansalaismielipide haluaisi palauttaa puolueet uraputkikanavan roolista alkuperäiseen tehtäväänsä. Tämä edellyttää kuitenkin institutionaalisia uudistuksia, eli valtiollisen ja kunnallisen vaalijärjestelmän muuttamista.
Tasavertaisuus edellyttäisi, että kaikki kansalaiset, niin puolueiden jäsenet kuin muutkin, olisivat samassa asemassa valtiollisten ja kunnallisten vaalien ehdokasasettelussa. Tähän päästään vain palaamalla aiempaan käytäntöön, jossa ehdokkaita asettivat yksinomaan kansalaisten tätä tarkoitusta varten muodostamat valitsijayhdistykset.
Eduskuntavaaleissa voisi ehdolle asettua henkilö, jonka kannattajiksi rekisteröityisi esimerkiksi vähintään sata äänioikeutettua. Kukin valitsijayhdistys saisi asettaa vain yhden ehdokkaan, ja sama henkilö yhdellä vaalikaudella lukeutua vain yhteen valitsijayhdistykseen. Puolueiden jäsenet voisivat muodostaa valitsijayhdistyksiä ja asettaa ehdokkaita samoin edellytyksin kuin muutkin.
Mikä tahansa yhdistys (eli myös puolue) voisi antaa joillekin ehdokkaille oikeuden käyttää kampanjassaan yhdistyksen tunnuksia, samoin julkistaa "mustan listan" ehdokkaista, joiden valintaa se ei pidä toivottavana. Äänestäjät noudattaisivat näitä suosituksia haluamassaan määrin.
Jokaiselle valitsijayhdistykselle tulisi taata tietty minimimäärä esiintymisaikaa Ylen vaaliohjelmissa, jotta suurimmilla vaalibudjeteilla varustetut ehdokkaat eivät saisi kohtuutonta etua. Veronmaksajien kustantamaa puoluetukea ei tarvittaisi.
Puolekuri, puolueiden säätelemät henkilövalinnat ja ahtaisiin ryhmäetuihin keskittyvä poliittinen kaupankäynti ovat seurauksia nykyisestä vaalijärjestelmästämme. Koska edustajat valitaan puoluelistojen nojalla, he mieltävät itsensä ensi sijassa puolueidensa ja vasta toissijaisesti äänestäjiensä edustajiksi. Mikäli puoluevaltaisuudesta halutaan irtautua, on eduskunta- ja kunnallisvaaleissa siis päästävä eroon ehdokaslistoista.
Suomalaiseen ajattelutapaan on pesiytynyt harhaluulo, että vaalisuhteellisuus edellyttäisi ehdokaslistoihin perustuvan vaalimenetelmän. Asiantuntijat ovat silti jo yli puolitoista vuosisataa tunteneet henkilökohtaisen vaalimenetelmän, josta yleensä käytetään nimeä Single Transferable Vote, STV. Eli suomeksi "yksi siirrettävissä oleva ääni".
STV:ssä äänestäjä merkitsee vaalilipulleen ehdokkaat - tai heistä parhaana pitämänsä - paremmuusjärjestykseen, parhaan ykkössijalle.
Mikäli vaalissa, jossa valitaan kymmenen edustajaa, on annettu 100 000 ääntä, tulee ehdokas X valituksi, jos hän saa taakseen vähintään 100 000/11 äänestäjää (annettujen äänten määrä jaettuna valittavien edustajien määrä plus yhdellä), eli vähintään 9091 ykkössijaa vaalilipussa.
Jos ehdokas X saa enemmän ykkössijoja, "ylimääräiset" ykkössijat jaetaan muille suhteessa, jossa X:n kannattajat ovat heitä sijoittaneet kakkossijalle. Ylimääräiset äänet eivät siis mene hukkaan.
Jos ylijäämä-äänten siirron jälkeenkään kukaan ei saa vähintään 9091:tä ykkössijaa, on ehdokas, jolla on vähiten ykkössijoja, karsiutunut, ja hänen ykkössijansa jaetaan muille samalla tavalla kuin edellä ylijäämä-äänet. Karsiminen jatkuu, kunnes vaadittu määrä ehdokkaita on saanut ykkössijan vähintään 9091 vaalilipussa. Siten myöskään valitsematta jäävälle ehdokkaalle annetut äänet eivät mene hukkaan, vaan ohjautuvat hänen kannattajiensa lähinnä parhaana pitämille ehdokkaille.
Henkilökohtainen vaalimekanismi loisi valitsijoiden ja heidän edustajiensa välille suoran kontaktin. Edustajien täytyisi päätännässään huomioida omien arvojensa ja mielipiteidensä lisäksi vain omien äänestäjiensä vastaavat. Tieto kansalaisten mielipiteistä ilmenisi suoraan ehdokasasettelussa ja itse vaaleissa, puolueet eivät enää olisi suodattimia valitsijoiden ja edustajien välissä. Silti puolueet voisivat julkisuuden keinoin vaikuttaa valitsijoihin ja edustajiin.
Puoluejärjestelmä, jonka vallassa uudistusten tekeminen nykyisin on, tuskin kuitenkaan haluaa juuri tämäntyyppisiä reformeja.
Arto Tengvall (94)