Kööpenhaminaan saavuimme ihan aikataulussa täpötäydessä mutta teknisesti edistyneessä vaunussa vaihtelevin menestyksin nukkuneina. Asemalla saimme ainakin ensin positiivisia uutisia: junia kulkee koko yön, joten asemaa tuskin suljetaan.
Pienen tutkiskelun jälkeen kuitenkin huomasimme, että odotushuonetta ei ole, eikä interrail-keskuskaan ole auki kuin 0630-2200. Istuimme siis penkille miettimään jatkosuunnitelmia.
Tiiti halusi nukkua, joten nautin rättiväsyneenä kofeiinia jaksaakseni valvoa vieressä. Pian virkavalta ja siivoojat alkoivat kuitenkin ahdistella penkeillä nukkujia ja jouduimme siirtymään.
Palasimme myöhemmin penkeille. Huomasin nälkäni liian myöhään, kaikki ruokapaikat oli juuri laitettu kiinni. Olimme nähneet kyltit Malmöön uutta siltaa pitkin vievästä junasta raiteelta 5 klo 0220. Päätimme kokeilla mahdollista lisämaksua uhaten. Kyseisellä raiteella kuitenkin kerrottiin selkeällä tanskalla, että remontin takia raiteella ei ole junaliikennettä. Koska Malmön junaa ei ollut missään elektronisissa lähtötauluissa, ei auttanut kuin palata penkeille.
Tiiti yritti torkkua istuallaan rinkkaan nojaten ja minä päätin vielä kokeilla, josko jossain olisi avonainen ruokala. Sellaistahan ei ollut.
Palatessani Tiiti jutteli englanniksi penkillemme istahtaneiden parin tanskalaisen kanssa. Olivat kuulemma menossa Jyllantiin ja ilmeisesti myöhästyneet viimeisestä junasta.
Nyt istumme edelleen penkillä tanskalaisten vieressä. Tiiti kai nukkuu. Nälkä on. Mäkkäri aukeaa kuudelta ja reilikeskus 0630. Sitten kai myös aseman infot ja toivottavasti saamme tietoa Ruotsiin pääsemisest ä.
Vähän ennen kuutta tuli luoksemme nuorehko nainen ja vanhahko mies. Pyysivät paperin ja nainen alkoi kirjoittaa, k-i-r-j-o-i-t-t-a-a---zzz. Mies puhui meille taukoamatonta tanskaa, kunnes Timo sanoi jotain suomeksi ("Ei me raukka mitään ymmärretä vaikka kuinka selität."), jolloin kieli vaihtui taukoamattomaan englantiin. Minä kuuntelin kiltisti sillä aikaa, kun Timo vahti naista ja kynää.
Mies kertoi joskus tehneensä puolitoista miljoonaa Tanskan kruunua päivässä ja käyttäneensä joka äyrin. Joskus kuulemma oli nainut kovasti naisia, enää ei. Suomalaiset ovat kovia tappelemaan (talvisota) ja juomaan viinaa. Jos käyttää speediä, voi naida kymmenen tuntia putkeen. Olivat kuulemma jutelleet tunnin - käsittämätöntä ottaen huomioon naisen zz-kunnon - ja miehen piti saada naisen numero. Lopulta mies kirjoitti sen itse huomattavasti nopeammin kuin nainen olisi koskaan pystynyt.
Päästyämme kummasta parista ilmaannuimme odottamaan pikaruokalan aukeamista. Aukeamisaika oli 0600, mutta taisivat tulla töihin vasta silloin. Hetken odotettuamme saimme kuitenkin lähes kaikki loput Tanskan rahat tuhlattua aamiaiseen. Roistot olivat tunkeneet ketsuppia tomaattini päälle.
Interrail-keskus oli auennut puoli seitsemältä. Pääsimme sisään lipuilla ja kohtasimme pitkiä pöytiä ja tuoleja - koulun ruokala? Suihkukin oli maksullinen, mutta toki sitä mieluummin oli kylläinen kuin puhdas. Sukat kyllä vaihdoin.
Nukuimme pari tuntia, minä lattialla makuupussissa, Timo tuoleilla. Oli rauhallista. Interrail-esitteessä mainostettuja sanomalehtiä ei vain löytynyt mistään, eikä seurustelu toisten reilaajien kanssa ollut kovin vilkasta. Parille sentään sanoin hei, yhdelle vilkutin.
Kymmenen aikaan heräsimme, Timo kyseli Ruotsin-junista respan tytöltä, joka ei tiennyt paljoakaan. Jätimme siis ankean Interrail-keskuksen lähteäksemme kyselemään lipputoimistosta. Jonotimme hetken numerolla 278, mutta 277:n jälkeen tulikin 004. Timo juoksi puolustamaan oikeuksiaan ja sai kuulla, että välillä palvellaan hotellinvaraajia.
Itse palvelu olikin sitten odottamisen arvoinen. Tyttö puhui loistavaa englantia, ymmärsi heti pointin (EI LISÄMAKSUJA!) ja vastasi melkein ennen kuin Timo oli ehtinyt kysyä. Lauttoja kulkisi Helsingöristä Helsingborgiin 20 minuutin välein ja ne olisivat halpoja. Lisäksi asemat olisivat molemmissa päissä ihan terminaalien vieressä.
Kun katsoimme Afgang-taulua, tapasi suomalainen taidemaalari meidät. Kerroimme matkasta ja suunnitelmista, mies puolestaan 35 vuoden asumisestaan Tanskan kärjessä tauluja maalaten. Senhetkinen tila oli kuulemma ensimmäinen känni kahdeksaan vuoteen. Mies käski kertoa suomeen terveisiä Karilta.
Junaa odottaessamme tuli pari tyttöä kysymään englanniksi tietä lippuostamoon. Kerrankin saatoin neuvoa.
Junastimme Helsingöriin, ja heti asemalla vastaan tulivat Färja-kyltit. Toista se oli kuin Calaisissa ja Doverissa. Liput yli maksoivat 20 SEK ja lautta lähti melkein heti. Määränpääkin näkyi jo satamaan. Oli vähän kuin olisi mennyt kaupungin bussilla Keskustorilta Hervantaan, paitsi, että TKL ei kuljeta autoja tai myy verottomasti.
Myös Helsingborgin asema oli rakennettu lauttarantaan. Timo kävi utelemassa ruotsiksi junia Kungsöriin ja sai opastuksen seuraavaan Halmstadin-junaan ja siitä vaihtaen Oslolaiseen. Junat olivat myöhässä jonkin tulipalon vuoksi, mutta todelliset lähtöajat oli fiksusti laitettu näkyviin.
Junassa löysimme pari paikkaa vanhahkon pariskunnan vierestä. "Är det fri här?" Nainen nyökkäili ja kehotti käsillään istumaan: "Yes, they’re empty." Kerroin olettavani, että pariskunta ei ollut ruotsalainen ja he kertoivat sukujuurten olevan Ruotsista. Juuri näitä juuria he olivatkin tapaamassa.
Keskustellessamme kävi ilmi, että toiset tulivat suurilta järviltä USA:sta. Näytimme karttakirjasta reittimme, he näyttivät kotinsa ja nainen kertoi tekemästään automatkasta. Saimme tietää myös, että mies oli II Maailmansodan veteraani. Outoa tavata tuollainen ruotsalaisessa junassa.
Vaihdoimme myös sähköpostiosoitteita, omamme kirjoitin Suomi-postikortin taakse. Kehotin naista käymään Suomessa; etenkin Lapissa.
Timo alkoi epäillä junanvaihto-ohjeita ja katsoi karttaa. Halmstad, jonne pariskuntakin oli menollaan, olikin aivan länsirannikolla, ja Oslon-juna ei olisi meitä sieltä Tukholman lähelle vienyt. Päätimme siis ajella vielä Göteborgiin saakka.
Göteborgissakin tyttö meinasi opastaa meidät Norjaan, mutta kerroimme, että halusimme nära Köping. Tyttö joutui katsomaan karttaakin, mutta saimme opastuksen oikeaan junaan.
Aikaa oli puolitoista tuntia, menimme siis syömään. Aseman vieressä oli paikallinen koskikeskus, jossa oletimme olevan pizzapaikan. Niin siellä olikin. Söimme niin paljon kuin uskalsimme.
Ruokaillessamme alkoi norjalainen koululaispuhallinorkesteri soittaa. Ensin taisi tulla hetki oikeaa puhallinmusiikkia, sitten Abbaa ja Elvistä. Timo on kyllä kiltti, kun tuollaisia järjestää, mutta olisivat voineet soittaa Queeniäkin.
Syväpannupizza (deep pan pizza) oli minusta lähinnä uunivuokapizzaa. Täyttävää se oli. Ähkytimme ja olisimme ähkyttäneet lisääkin, mutta oli kiire. Emme täyttäneet vesipulloa vessassa, koska se maksoi. Sen sijaan menimme kauppaan ja ostimme sikahintapullon Fantaa. Kyllä huomasi, että olimme saapuneet hyvinvointivaltioon.
Sitten me menimme junaan. Siellä oli monta paikkaa ja minä pelkäsin, että emme saa istua niille mutta Timo sanoi, että voimme istua ja sitten me odotimme, että joku tulisi häätämään meidät ja tuli pitkä setä konnari ja sanoi, että meidän pitää maksaa puoli hintaa ja me emme uskoneet ja setä sanoi tulevansa kohta takaisin ja meni pois. Sitten me vain odotimme. Sitten tuli pitkä setä konnari takaisin ja sanoi mukana tulleelle naiselle jotain ja näytti minun lippuani ja minä sanoin ettemme me ole Ruotsista vaan Suomesta ja nainen selitti kovasti ja sitten mies uskoi ja antoi lipun takaisin ja minä käskin leimata sen ja mies leimasi ja samoin leimasi Timonkin lipun ja meni pois.
Matkustimme kurkkuvuoreen (Hallsbergiin) ja odotimme tunnin verran. Timo röhnäsi penkillä, minä kävin ulkona katsomassa sieviä kukkapenkkejä. Kerroin sadun moottoripyöräpojasta, josta tuli rekkakuski. Mietimme myös, mikä oli T.I.M., jolla meidän piti mennä Kungsöriin, olisiko siinä lisämaksua ja kelpaisiko lippumme ylipäänsä. Pakko oli yrittää.
Junailija hyväksyi lippuni ja vasta pyydettyäni leimasi (oik. rei’itti) sen. T.I.M. oli Trafik i Mälardalen, eli paikallisjuna tarpeettoman hienoin vaunuin. Juna osasi jopa kallistua kaarteessa, vaikka sillä vauhdilla se oli kyllä liioittelua.
Kungsörissä meitä olivat jo Raija ja Lasse vastassa valkoisen Volvon kanssa. Saimme kyydin kotiin, ja saunakin luvattiin laittaa päälle. Perillä meidät majoitettiin elokuvateatteriin patjoille, ja päätimme heti seuraavana päivänä katsoa jonkin hyvän filmin. Seinillä oli lupaavasti Full Metal Jacket - ja From Dusk till Dawn .-julisteet.
Sauna oli pieni ja sähköinen, mutta lämmin. Emme siellä loppujen lopuksi kauaa viihtyneet. Puhdas olo jälkeenpäin oli outo kokemus.
Luimme vielä mailit ja nukahdimme sitten yhdentoista maissa muistaen, että aamulla uni saisi kestää pidempään kuin ikinä.