Timo herätti minut neljältä ja kömpi säkkiin. Oli rauhallinen aamu, luin yhden Comic Mikäseolin ja tarkkailin varpusten sosiaalista elämää. Puoli seitsemältä herätin Timon valoisaan aamuun, ja pakattuamme lähdimme täysin hyttysettömästä yöpaikastamme kohti lauttaa.
Tyttö, jolle annoimme lippumme maihinnousukorttien toivossa, alkoi ihmetellä. Lipuissa oli kuulemma vain menot Rostockiin, mutta sitten tyttö löysikin edelliselle yölle paluulipun. Kummastelimme, emmekö olleetkaan varanneet halvempaa vaihtoehtoa, päivälaivaa, emmekä itse asiassa koskaan tule saamaan täyttä varmuutta siitä, mitä oikein olemme ajatelleet toukokuussa Tampereella. Ei kuitenkaan ollut syytä huoleen, saimme nimittäin joka tapauksessa liput päivälauttaan ja vielä lippujen hintojen erotuksen lahjakortteina. Kilttiä palvelua!
Odotettuamme tuskallisen pitkään - "iik, laivahan ehtii lähteä ennen kuin pääsemme sisään" - aukenivat portit. Onneksi meistä ei yritetty ottaa Tervetuloa Siljalle -kuvia, vaan saimme rauhassa etsiytyä portaiden alle rinkkoinemme. Pari poikaa toi omat rinkkansa samaan paikkaan, mutta ei puhunut mitään. Ilmeisesti olimme luotettavan näköisiä tai rinkoissa oli hälyttimet.
Aloitimme matkan ristikoilla, mutta lasten temppurata tuli ajamaan meidät pois. Siirryimme rinkkojen luo portaiden alle, vaikka tarjolla olisi ollut lepotuolipaikkojakin. Timo jatkoi nukkumalla ja minä piilosanoilla. Pieni lapsi portaita kiivetessään kysyi äidiltään: "Miksi tuolla portaiden alla makaa naisia?" ja Timon nähtyään jatkoi: "... ja muita?"
Laivan ovella meille jaettu lastenohjelma opasti meidät kuitenkin pian perhetietokilpailuun peräosaan. Peräosassa näytti kuitenkin olevan vain isiä baarissa, joten uskoimme jo eksyneemme. Onneksi jäimme odottamaan, sillä täti kuulutti pian viereisessä huoneessa tietokilpailun alkavaksi. Kolme perhettä kilpaili lisäksemme, kaikki lapsiperheitä. Meiltä udeltiin Tarzanin esittäjiä, hurrikaaneja, maanjäristystä sekä maailman yleisintä tautia, joka ei kuitenkaan ole tarttuva. Huomautin kysymyksen virheellisyydestä vedoten lääkäriäitiini. Kellomäen perhe tietokilpailun lopulta voitti hurjalla 9/10-tuloksella. Lahjoitin palkintokaulapussini lohdutuspalkintojen onnettarelle, muut tavarat pidimme.
Kiertelimme hetken laivaa ja löysimme verottoman kaupan. Kävimme myös kysymässä infosta lautapelejä, mutta valitettavasti niitä ei ollut saatavilla. Onneksi matka ei sentään ollut pitkä. Laivan turvallisuudesta saimme tietää, että ohjaajilla on luotsin koulutus aina, kun ollaan saaristossa.
Kävimme varaamassa seisovaan pöytään paikat. Timo yritti epätoivoisesti säästää kysymällä, pääseekö 18-vuotias vielä alle 18-vuotiaana - omituista logiikkaa muuten niin matemaattiselta kaverilta. Vapautimme verovapaassa 90 markan lahjakorttimme makeisostoihin, rahalla Timo puolestaan osti nautintoaineita. Rahat menivät aika täydellisesti, mutta emme huolehtineet. Turun satamasta kaiketi saisi nostaa lisää.
Rahaa ilmaantui kuitenkin yllättävästi kaulapusseistamme. Niihin oli näet matkan aikana kertynyt huomattavia summia: sveitsin kymppi, ranskan viisikymppinen, italian neljä tuhatta... Saimme laivan huonoilla kursseilla mutta ilman aloitusmaksua niistä monta sataa markanrahaa.
Meribuffet ei ollut aivan niin iso kuin lapsuudesta muistin, mutta kokonaisia katkarapuja oli edelleen tarjolla. Istuessamme alkupalojen kanssa pöytäämme tuli pariskunta, joka ilmoitti pöydän 112 olevan heille varattu. Niin meillekin, kerroimme ja ehdotimme, että neljän hengen pöytien ollessa kyseessä lienee yleistä, että niihin varataan paikat neljälle hengelle. Mahduimme toki istumaan, eikä tiukkaa tehnyt vielä sittenkään, kun olimme paisuneet noin kaksinkertaisiksi ateriointiajan lopuksi.
Ruokatarjonta täytti odotukset, vaikka harmiksemme löysimme perunamuusin vasta liian myöhään - miksi ihmeessä se oli pitänyt piilottaa lastenpöytään? Kun Timo ei enää pystynyt liikkumaan paikaltaan, minä hain "vielä vähän" mukasokeritonta rahkaa ja marjoja. Tuoretta ananastakin olisi pitänyt maistaa, mutta johonkin raja oli kuitenkin vedettävä. Kierimme alas portaidenaluspiiloomme sulattelemaan ruokaa liikkumatta selällämme maaten.
Seinällä olevasta vanhentuneesta VR:n aikataulusta näimme, että juna lähtisi melko pian laivan saavuttua ja olisi Tampereella yhdentoista jälkeen. Päättelimme VR:n olevan sen verran fiksu, että satamajuna ei lähtisi hetkeä ennen laivan saapumista, ja jatkoimme ikuisuuden pituista matkaa turvallisin mielin. Ruotsinlaivojen lienee kannattavaa hidastella, jotta ne saisivat ihmiset ostamaan mahdollisimman paljon.
Kun laiva alkoi saapua Turun aluevesille, nostimme rinkat selkään ja lähdimme kaiken järjen vastaisesti pois ulospääsykannelta katsomaan ulkoilmaa. Saaristo näytti saaristolta, palasimme siis takaisin nähdäksemme, että moni ihminen oli jo saapunut odottamaan Turkua. Liityimme heihin, vaikka Turku ei siitä yhtään lähemmäs tullutkaan.
Rautatieasema oli melkein laivan kyljessä kiinni ja siellä monta iloista matkalaista odottamassa junaa. Tarkistimme tottuneesti vaunujärjestyksen ja arvioimme osuvamme hyvän istumavaunun kohdalle hetken käveltyämme. Onneksi istuimme alas odottamaan, sillä juna oli suomen malliin myöhässä, vaikka uusiin, väljempiin aikatauluihin oli juuri siirrytty. Tarkkailimme aikamme kuluksi vastapäisen varastorakennuksen ikkunoita, jotka joku järjestelmällinen kivittäjä oli rikkonut, sekä miestä, joka kansalaisvelvollisena kävi haukkumassa pojan, joka makasi kuulemma vaarallisen lähellä kiskoja. Oli outoa ymmärtää joka sana.
Arvio istumavaunun paikasta osui kuin osuikin taas väärään, mutta eipä se matkaa haitannut, selvisimme istumaan. Suomalainen erikoisuus, taakse nojautuvat selkänojat, miellytti meitä suuresti kaiken maailman junien jälkeen. Jalatkin sai kätevästi ikkunalle.
Kirjoitimme liput osin vanhasta tottumuksesta, osin toivomuksesta saada samanlainen konnari kuin ensimmäisenä päivänä Tampereelta Helsinkiin. Toisin kävi. Miehellä meni arviolta puoli tuntia vaunun läpi kulkemiseen, koska jokaiselle matkustajalle tuntui olevan jotain huomautettavaa. Ojennettuani lippuni mies katsoi sitä hetken ja kysyi sitten, oliko minulla lippua. Selitin, että ei vielä, koska Turun satamasta ei saa ostaa sellaisia. Mies ilmoitti tylysti, että "Alennuslippu on ostettava etukäteen" tarkoittaa, että lippu on ostettava samalla kertaa kuin itse interrailkortti. Armoa ei asiassa tunnettu. Maksoin siis täyden hinnan, koska opiskelijakorttini oli kotona, mutta Timo kaivoi konnarin harmiksi opiskelijakorttinsa esiin päästen puolella hinnalla.
Meidän jälkeemme konduktöörin kovisteltavaksi joutui ulkomaalainen nainen, olisiko ollut jostain Bulgarian suunnalta. Hän taisi myös olla interrail- tai muulla alennuskortilla liikkeellä, mutta pahaksi onneksi kortissa oli yksi numero erilainen kuin passissa, eikä lipuntarkastaja voinut moista sivuuttaa. Meinasin jo mennä naista puolustamaan, mutta jokin ratkaisu taisi sitä ennen ehtiä syntyä. Emme lähteneet juttelemaan naisen kanssa, koska Timo ei halunnut enää kuunnella huonoa englantia.
Vieressämme istui isoäiti ja kolme lapsenlasta. Tein kovasti aivotyötä ennen kuin ymmärsin, että Kangasalta tuttu Sini oli yksi heistä. Olivat kuulemma olleet Ahvenanmaalla päivän. Kummallista, kuinka koko matkan olin odottanut, että tapaisin sattumalta jonkun tutun, ja nyt, kun en enää odottanut, tapasin.
Tuttu kuulutus "hetken kuluttua Tampere" tervehti meitä tuttujen maisemien säestyksellä. Laiturilla odottivat jo äiti ja isä valmiina ottamaan tavarani autoon ja ajamaan kotiin lakanoiden väliin. Timo jäi asemalle odottamaan junaa Kannukseen, autolasti taas lähti Hervannan kautta Kangasalle tapaamaan pehmeän sängyn ja oman opiskelijanumeron - vaikea sanoa, kumpi oli hienompi nähdä.