0304 Leeds. Junamatka tänne oli hirveä hässäkkä, koko ajan pyydeltiin anteeksi ja jaeltiin valituskuponkeja. Jossain vaihdettiin bussiin, joka vei loppumatkan. Nyt Timo sylinukkuu penkillä viiteen, 0505 kulkee juna Lontooseen. Hampaat voisi ehkä pestä junassa tai ehkä vasta Etelä-Ranskassa. Yritän lukea saksankielistä teosta.
1024 Upper Thames Street, tankkaustauko portailla. Olemme kävelleet katsellen tavallisen kauniita taloja sekä oikeita nähtävyyksiä.
Vielä ei aivan väsytä, vaikka yöuni jäikin katkonaiseksi. Juna Leedsiin oli mikä oli, bussissakin heräilimme. En meinannut pysyä hereillä Leedsin asemalla, joten päätin yllätysherättää pojan neljän maissa. Timo sanoi,ettei itsekään jaksa valvoa, ja kysyi, oliko meillä paljon ryöstettävää mukana. Ei, joten minäkin sain luvan torkkua. Laitoimme kännykän herättämään, mutta emme sitten heränneetkään. Onneksi seuraava juna meni jo 0530. Siinä saimmekin nukkua melko rauhassa, vaikka se tulikin täyteen.
Konnaripoika teki lippuihimme reiät. Hän oli kuulemma ottanut reilikortin ja sitä katsottuaan antanut sen takaisin leimaamatta. Timo oli tyrkyttänyt lippua ja sanonut, että konnari saisi jonkin merkinnän siihen tehdä. Konnarilla ei ollut kuin jokin naskalin tapainen, ja sillä hän sitten merkkasi lipun. Tiitin teoria reiänteon historiasta kertoi reikäkorteista ja niiden katoamisesta ajan myötä, ja tämän jälkeisestä suuresta rei'itinlahjoituksesta Britannian Tietokoneilta Britannian rautateille.
Lopuksi kuulutettiin, että juna saapuu KX:n asemalle,jossa se will be terminated. Asemalla pesimme ensi töiksemme hampaat.
Emme käyneet kaupassa, koska se oli kaukana, emme menneet tuubilla, koska se oli kallista, emmekä menneet junalla, koska emme huomanneet, että se olisi helpompaa. Lähdimme siis kävelemään kohti St. Paul'sia, Toweria ja mahdollista ruokapaikkaa. Matkalla ostimme oudon Mars-juoman,joka osoittautui pirtelön ja kaakaon välimuodoksi.
Katedraaliin oli sian kokoinen ja muotoinen pääsymaksu, tyydyimmekin vain ihailemaan sitä ulkopuolelta. Katedraalin väki katseli eteenpäin meidän tervetulleeksitoivottamiseemme: "We are looking forward to welcoming you warmly". Timo näki elämänsä ensimmäisen kerran Thamesin southwark Bridgeltä. Kävelemme seuraavaksi Toweriin ihailemaan ensin pääsymaksuja ja sitten ulkoseiniä. Greenwichiin sentään menee paikallisjuna.
1811 Victoria, junassa, jonka nokka kohti Doveria.
Kaikki penkit ovat istutut, ja minun rinkkani ei mahdu hattuhyllylle, joten se on penkkien selkien välissä (kuva 1.) Sieltä se törröttää muiden matkustajien kiusana. Kulutimme mielenkiintoisia maisema- ja muita teitä Toweria kohti astellessamme. Koska sisäänpääsy maksoi yli satasen markkoina, kieltäydyin, eikä Timokaan mennyt. Sen sijaan nousimme Tower Bridgelle kävellen sinistä viivaa pitkin näköalojen toivossa. Olihan siellä näköala Lontoon moneen korkeaan rakennukseen, mutta itse silta oli monin verroin komeampi.
Istuimme sillan vieressä puistossa lepuuttamassa jalkojamme ja syömässä karamellisokeria nälkäämme, kunnes sinne tuli koululaisryhmä. Pakenimme sen jaloista ja kuvattuamme japanilaisia japanilaisten digitaalikameralla satuimme kuin ihmeen kautta kioskille, joka myi lippuja. Timo osti pitkän harkinnan jälkeen pienen Ison-Britannian lipun (3 puntaa) ja oli onnellinen. Alankomaita sai vain suurena (10 puntaa), joten sen maan lippu on toistaiseksi ostamatta.
Britannia sodassa -museossa emme käyneet kuin yrittämässä ostaa postimerkkejä. London Bridgen asemalta lähti juna Greenwichiin - sen luimme hienosta paikallisjunataulusta, jossa oli kaikkien asemien nimet ja seuraavan junan lähtöaika. Junaan istuttuamme joku puhui suomea, liityimme siis seuraan. Mies ja nainen olivat miehen veljen luona kylässä ja matkalla Greenwichiin ja Millennium-Domeen.
Greenwichissä oli lähinnä puisto, korkea mäki ja Iceland-kauppa, jossa osa tuotteista oli halpoja. Nautimme sitten lounaaksi pikkujogurtteja, joita sai neljä ilmaista ostettuaan neljä tuplahinnalla. Observatorion kaupasta Timo osti jojon, jonka säädöissä oli parantamisen varaa. Loisti se kuitenkin pimeässä, ja siinä oli Maan kuva.
Parannettuamme hetken oloa ruohikolla lähdimme yrittämään junalla Greenwichistä Waterloohon, mutta epäonnistuimme päätyen Cannon Streetille. Sieltä ei päässyt suoraan Waterloohon, joten jouduimme palaamaan London Bridgeen. Tarkastipa joku meiltä liputkin siinä välillä, ja koska tuo joku oli hyvin epäluuloisen näköinen, valmistauduin selittämään kuinka kukaan ei ollut leimaamassa lippuamme edellisellä asemalla ja kuinka asemia ei oikeastaan ole tarpeen kirjoittaa näin lyhyillä matkoilla... Onneksi setä päästi meidät menemään, ja London Bridgestä meni juna Waterloohon, jossa kipitimme kolme kerrosta portaita alas kadulle.
Big Ben alkoi soida juuri, kun saavuimme sinne (kello viideltä). Torni oli komea, mutta kuten tavallista, siitä ei saanut komeita kuvia. Greenwichistä postittamani isänpäiväkortti vanheni tiedoiltaan, kirjoitin siihen nimittäin, ettemme olleet nähneet Big Beniä.
Ohitimme Westminster Abbeyn ja punahelttaisen papin kiiruhtaessamme Victorian asemalle Matkan varrella Italiasta saapunut pikkuravintola houkutteli meidät ensin sisään valheellisella pizzamainoksella ja sitten ostamaan hämäävällä hinnastollaan. Tuna & tomaatti -panini maksoi 2 puntaa, taka away hinta -0,50 puntaa. Lopulta taulun hinnat olivatkin mukaanottohintoja ja sisällä syöminen maksoi 50p. Hyvää se silti oli, ja antoi voimia junamatkalle.
Tavaroiden purku lokerosta ja pakkaus rinkkoihin vei oletettua vähemmän aikaa - ja kaikki tavarat mahtuivat. Junaan mahtuikin huonommin, kerroinkin siitä (kuva 1).
Doverin nuorisomaja löytyi helposti kaikkien fish & chipsien luota, mutta pah, siellä oli tilaa vain miehille. Ei varmasti olisi miehiä haitannut, jos olisin kanssaan asunut. Emme silti menneet majaan emmekä päässeet suihkuun, vaan lähdimme ruoan toivossa takaisin keskustaan. Pari tyttöä katsoi kuin eivät olisi koskaan turistia nähneet. Lopulta päädyimme väärin kirjoitettua Donner kebabia syömään metodisti (tms.)-kirkon laidalle. Tytöt tulivat taas, ja isompi käski pienenpää olemaan katsomatta. Pieni katsoi silti.
Kävelimme kohti lauttarantaa muistikuvakartan ja erilaisten opasteiden mukaan, kun tiellemme putkahti pieni poika. "Haluatko tulla meidän kanssa Suomeen?" Poika yllättyi, mutta taisi ihastua kieleen. Pojan isä tuli pubista jalkapalloa katsomasta ja nappasi pikkuisen syliinsä. Kerroimme pojan haluista tulla Suomeen, mutta isä kielsi: "Not tonight." Kerroimme, ettemme mekään vielä, ja isän mielestä suunnitelmamme oli "lovely". Lopulta heitimme jäähyväiset, ja isä uskoi näkevänsä meidät taas pian.
Lauttarannassa saimme tietää, että HoverSpeed lähtisi vasta aamuseitsemältä. Patikoimme kohti toisia lauttoja merenrantapikkukivikkoa pitkin ja liotimme varpaita kylmässä vedessä. Tuntui makealta vaihtaa sukat. Meri aaltoili aika tavalla, vaikka kanaali olikin vasta aallonmurtajien takana. Nousuvettäkin pelkäsimme. Vähemmän upottava reittivaihtoehto oli asvalttitie, jonka varrelta löysimme myös miellyttäviä penkkejä. Poliisi ei tullut ajamaan meitä pois, huudahti vain: "Hello!"
O & P Calaisiin yöllä maksoi 12 puntaa hengeltä, eivätkä lipunmyyjät tienneet junista mitään. Ranskalainen firma maksoi 15 puntaa ilman Interrail-alennusta. Oletimme HoverSpeedin olevan halvempi, vaikkemme olleet kysyneetkään, sillä maksoihan monta kertaa pidempi matka Oostendestäkin vain 13 puntaa. Meille annettiin lupa viettää yötä penkeillä odotushuoneessa, mutta varoitettiin, että poliisi noutaisi jos nukkuisimme. Käytimme siis vain saniteettitiloja ja pakenimme yöhön. Melko rannasta löytyi tyhjä tontti, jolla kasvoi vadelmaa ja koiranputkea - juuri sopiva epätoivoisille meille. Talloimme tilaa makuualustoille ja pääsimme puolenyön aikaan nukkumaan.