Nukuimmekin yhdeksän tuntia. Nami. Aamiaiseksi oli tavallisia leipiä ja päällysteitä sekä outoa rahkaa, jossa ei juuri ollut sokeria. Täytti se kuitenkin hyvin kolmanneksen päiväannoksesta, joka on viime aikoina päässyt pienenemään.
Jätimme rinkat majalle, lähdimme asemalle ja löysimme junan. 0954 Köniziin ja Schwarzenburgiin päin. Kirjoitimme taas lippuihin päättärin, muistimme tarkistaa lipun pätevyyden kyseisessä yhtiössä ja aloimme odottaa sopivaa pikkukylää. Pari peltomaisemallista jätimme väliin, mutta Schwarzwasserbrücken silta teki meihin niin suuren vaikutuksen, että päätimme hypätä kyydistä.
Schwarzwasserbrücke oli hyvä valinta myös monen sveitsiläisen mielestä. kaikkien pullot ja jopa yksi vesimeloni ovat joessa viilenemässä. Maisema voisi muuten olla Lapista, mutta kasvit ovat vääränlaisia. Varjossa on viileää, mutta aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta tulisesti.
Liotimme hetken jalkojamme vedessä, sitten tuli kylmä. Vesi voisi olla juotavaakin, ainakaan se ei syövyttänyt jalkoja, mutta emme silti uskalla kokeilla. Voisimme lähteä kävelemään joenvartta.
Lähdimmekin kulkemaan jokea alajuoksulle päin. Moni pieni sievä lapsi oli uimassa kylmässä vedessä, vielä useampi sievä perhe oli laittanut nuotion metsästä löytämistään oksista. Oli oikein täydellinen retkeilyilma.
Virran varressa kulki kävelytie, vihreä tunneli korkean, pystysuoran kallionkyljen ja lehtevien puiden välissä. Siitä erkani pieni levähdyspaikka, josta löysimme istumapaikaksi kaatuneen puun. Sillä kohtaa vesi oli kovertanut kallioon kolon, jonne olisi melkein voinut mennä piiloon maailmaa, mutta ei aivan. Kallioiden välissä oli pienen puron kaivertama aukko, josta siivilöityi valoa. Paikka oli kuin satukirjan kuvituksesta tai matkailuoppaasta.
Lähtiessämme jatkamaan matkaa löysimme ihmisen käden jäljen: tennispallon, jonka saumassa ei ollut yhtään tikkiä. Timo potki palloa puroon ennen kuin ehdin kieltää. Ei sillä, että siinä muuta likaa olisi ollut kuin luonnon omaa.
Hetken kävelyn jälkeen pieni jokemme alkoi yhtäkkiä virrata väärään suuntaan. Sitä ihmetellessämme huomasimme, että olimme ohittaneet jokien yhtymäkohdan (kuva 5) ja että nyt seurasimme vallan toista jokea. Timon suuri ihmetyksen aihe oli, että resultanttijoki virtasi niinkin samaan suuntaan kuin toinen pikkujoki.
Joku harrasti kalliokiipeilyä, me puolestamme kiipesimme riippusillalle: "Privat, omalla vastuulla, max 3 henkeä." Silta huojui kovasti, ja yksi lauta oli katkennut. Astelimme varoen yli ja selvisimme näin.
Sillan toisella puolella alkoivat yhtäaikaisesti luonnonsuojelualue - bitte keine Beeren pflücken - ja jyrkät portaat, jotka oli sitä paitsi tehty mahdollisimman vaikeiksi kiivetä: kapeat, pyöreät metalliaskelmat suorastaan houkuttelivat horjahtamaan ja katkomaan raajoja. Jyrkkyyskin olisi EU-maassa jo kielletty.
Portaiden yläpäässä tuli vastaan valinta: joko lisää jyrkkiä portaita tai kapeaa kallionreunaa. Valitsimme kapean reitin, mutta nurkan takana törmäsimme - patjoihin. Ilmeisesti portin takana oli jokin maja. Eteenpäin emme kuitenkaan päässeet kulkemaan, joten oli käännyttävä jälleen ylöspäin.
Seuraavat portaat olivat jo miellyttävämmät, niissä näet olivat askelmat Seitsemis-malliin maata tuettuna metallipalkein. Parin askelman yli virtasi puro, ja Timo onnistui liukastumaan ja sotkemaan kätensä. Kuuma oli, kun Timon arvion mukaan nousimme parisataa metriä.
Istahdimme portaiden päätyttyä metsäautotien varteen kaatuneiden puiden rungoille hengähtämään ja juomaan. Jossain metsänsiimeksessä lauloi peippo. Oli hienoa istua varjossa lähes tutunoloisessa maisemassa - vain kasvit olivat vääriä.
Pohdimme, pitäisikö kääntyä takaisin vai jatkaa matkaa, tuli mitä tuli. Oli selvästi seikkailumielisempää jatkaa matkaa, joten päätimme katsoa, mitä tie tarjoaisi. Katsoimme kuitenkin, että lähtisimme suunnilleen paluusuuntaan - olisi ollut hyvin noloa eksyä Sveitsissä ilman mitään varusteita.
Metsä vaihtui pelloiksi, joiden keskellä nökötti muutama talo. Lähdimme ensin pellonreunaa alaspäin, koska olin näkevinäni siellä polun, mutta palasimme kuitenkin tielle. Kuljimme pikkutalojen välitse ja näimme lipputangossa liehuvan USA:n lipun. Alkuasukkaista emme puhuneet kuin hassulle koiralle, joka nuoli säärtäni ja pissi tielle istuessaan.
Kärrypolun varrella oli vielä pari peltoa, yhdessä kasvoi suuria lehmiä ja toisessa suuritähkäistä vehnää. Ei taida enää kauaa kestää kypsyminen näillä säillä. Uuden metsän laidalla oli taas Wanderweg-kylttejä; seurasimme polkua portaille ja laskeuduimme samaan rotkoon, josta olimme lähteneet.
Nyt oli enää seurattava jokea, mutta pulma olikin, minne suuntaan. Timo tarkisti päässään olevasta kartasta sijaintimme ja totesi, että joki oli suuri yhdistelmäjoki, jota oli kuljettava ylävirtaan.
Mielestämme joki oli ylitettävä jossain kohdassa. Sopiva paikka löytyikin pulikoivien lasten ja koiran luota. Joki oli kymmenisen metriä leveä ja vaikutti matalalta, pohja näet näkyi selvänä koko matkalla. Pakkasimme kameran laukkuunsa ja sukat reppuun, otimme kengät käteen ja astuimme veteen. Virta oli yllättävän voimakas, muttei vienyt jalkoja alta. Pohja puolestaan oli kuin luotu kävelemiseen, pienehköt pohjakivet olivat sileitä ja täysin levättömiä. Vettä oli puoleen reiteen.
Kiipesimme kalliolle kuivattelemaan hiekkaisia jalkojamme ja katselemaan uijia. Pojat hyppivät kalliolta roiskien vettä kaikkien päälle, etenkin koiraparan, joka näytti kuitenkin nauttivan viileydestä. Ilma oli mahtavan kuuma - outoa vuoristoksi - ja jalat kuivuivat nopeasti. Pilviä ei ollut mailla halmeilla.
Kuljimme taas metsäpolkua, yhä jokea yläjuoksulle päin, toivoen, että jo löytäisimme jokien risteämiskohdan. Silloin tällöin ohi kulki lomanviettäjiä kävellen ja pyörällä. Kohtasimme myös aivan juoma-automaatin oloisen altaan, johon virtasi putkesta vettä ja toisesta putkesta pois. Emme tohtineet sitäkään maistaa.
Viimein risteyskohta ilmestyi eteemme kalliokiipeilijöineen ja rautatiesiltoineen. Kuljimme viimeisen pätkän kallionviertä vanhalle sillalle. Harrikkapojatkin olivat näemmä lähteneet luontoon. Oli outoa ajatella, että joku pystyisi hengittämään moottoripyöräkypärän sisällä sillä ilmalla.
Nousimme kylttien mukaan asemalle hieman yli sata metriä (alhaalla 525, asemalla 640, mäen huipulla ?) ja kohtasimme kaksi reidenkorkuista ponia. Toinen antoi taputellakin itseään.
1400 Schwarzwasserbrücken aseman vieressä. Odotamme junaa vielä 40 minuuttia, sitten matkailemme Berniin 25 minuuttia. Bernissä voisi sitten keittää papuruokaa, jotta jaksaisi Roomaan.
Ohi meni yksi juna, ja kopissa, johon nojailemme, alkoi rele vetää. Se kai ohjasi puomien viereisiä valoja ja kilistintä. Olisi ollut hienoa nähdä antiikkinen mekaaninen järjestelmä toiminnassa.
2005 Bernin aseman 7-laiturilla, odotamme Rooman junaa. Vieressämme Bahnpolizei ahdisteli neljän miehen voimin tummaihoista naisparkaa. Me puolestamme syömme ässiä ja Panttereita. Junat kirskuvat.
Iltapäivällä kävimme noutamassa rinkat ja tallustimme läheiseen puistoon. Ruokana oli papuja ja makaronia - vaihtelu virkistää. Leivänkin olimme asemakaupasta ostaneet: "ein großes Halbweiß-Brot, bitte" - eikä kauppias edes kuullut bitteäni. makaronit olivat selvästi parempia raakoina (minusta, vaan ei Timosta), mutta maahan putoilleet keitetyt makaronit kelpasivat varpusille, kun niitä ruokimme. Pavun kävi varpunen pudottamassa jonnekin, minne ei luullut meidän näkevän.
Puistossa lähinnä makastimme varjossa kuuman päivän jälkeen. Jotkut ottivat aurinkoa, me vain katselimme ohikulkijoita ja vastailimme kaikille, että meillä ei ollut savukkeita eikä edes sätkäpaperia. Ristikotkin tekivät kauppansa. Emme edes viitsineet mennä maauimalaan, ehkä uisimme sitten Italiassa.
Lopulta puisto kävi niin tylsäksi, että päätimme lähteä etuajassa asemalle. Rinkat selässä ei paljoa jaksanut vaeltaa, mutta asemalle ehdimme silti yli puolitoista tuntia ennen junaa. Emme löytäneet odotushuonetta, joten saavuimme tänne katselemaan kanssamatkustajia ja junia sekä lukemaan. Timo vasta aloitti Software-kirjansa, ja on kohta lukenut sitä enemmän kuin minä saksalaistani.
Ohi kulki inttipoika maastopuvun ja rynnäkkökiväärin kanssa. Saavatkohan Sveitsiläiset sotilaat ampua yhden ihmisen joka lomallaan?
Junaan päästyämme tuli pieni pulma paikanhaussa, mutta lopulta löysimme paikat viiksekkään herran ja tämän rouvan osastosta. Osasto oli taas tupakoiville, mutta herra ei polttanut, kuten ei rouvakaan. Samaan koppiin kanssamme tunkivat vielä äiti ja tytär, joka puhui englantia sujuvasti.
Nukuimme onneksi huoneessa neljään pekkaan. Lepovaunun yhdellä lepopaikalla nukkui äiti, yhdellä Timo ja näiden välissä minä. Tyttö pysyi puoli yötä valveilla viereisten osastojen meluavien jalkapallopoikien kanssa.