Tarkoitus oli ollut herätä puoli kahdeksalta, jotta ehtisimme paikalle sopivasti ennen Expon avaamista. Huomasin kuitenkin yhtäkkiä kellon olevan puoli yhdeksän ja lähdimme vikkelästi liikkeelle jättäen hyvästit vielä nukkuvalle Mikalle.

Junalla pääsimme suoraan messuasemalle Messe/Laatzeniin ottaen riskin, että tavaroiden säilytys maksaisi siellä omaisuuden. Olimme näet nähneet Hannoverin keskustassa halvan säilön, johon rinkat piti laittaa alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Pitkien liukuhihnakuljetusten jälkeen (The Driving Chair!) saavuimme messualueen laidalle. Emme ostaneet 5 DM maksavaa karttaa. Tavarasäilökylttejä seuraten saavuimme lippuporteille, mutta paikkaa ei näkynytkään. Kysyin sitten virkailijalta "English?" "No, Spanisch und Russisch." Mietin hetken, josko osaisin sanoa jotain venäjäksi, mutta kieleni oli ihan saksassa. Näytin sitten rinkkaani ja mies ymmärsi.

Kuljimme saamiemme ohjeiden mukaan lipuillamme sisään varsinaiselle alueelle, itse porteista ja tavarat läpivalaisukoneesta. Koneen näyttö oli hieno: jännää katsella vispilää sun muuta romua rinkassaan. Säilö oli sitten nurkan takana ja varsin halpa: 5 DM laukulta. Pikkureppu ja kamera mukanamme olimme valmiit näkemään, mitä maailmalla oli meille näytettävänään.

Ensimmäisenä kävelimme halliin numero 12, jossa Afrikan maat esittelivät itseään. Näimme tölkkikylän ja monta pientä osastoa. Aikaa kului messualueen laajaan kokoon nähden varsin paljon. Paikat sulkeutuisivat 21.30, eli vain n. 11 tunnin kuluttua.

Tulimme lopulta pois Afrikasta ja ulkona kaikki näytti niin sekavalta, että päätimme sittenkin ostaa kartan. Vaikka käsiimme sattuikin saksankielinen versio, oli se erittäin hyödyllinen.

Suunnistimme kartan avulla huoltohallin ohi tulevaisuushallille. Kävimme ensin "Siemens Mediaversumissa", kunnes huomasimme, missä tulevaisuushallin sisäänkäynti oikeasti oli. Sen edessä oli mahtava jono ja jonon päässä kyltti tunnin odotusajasta. Ihmiset tuntuivat kuitenkin liikkuvan niin nopeasti, että tein arvion noin vartin jonotuksesta ennen sisäänpääsyä. Sci-fistä pitävinä päätimme yrittää.

Vartin päästä saimme huomata saapuneemme valtavaan halliin, jossa oli pelkkää jonoa. Ilmeisesti se tunti oli kuitenkin pitänyt paikkansa. Oli silti liian myöhästä luovuttaa ja jatkoimme.

Jonotusaika kului mukavasti aikaisemmin ostamiamme leipiä ja kinkkuja syödessä. Jossain vaiheessa yksi jonon kiemuralla pitävistä nauhoista petti juuri edessämme ja pääsimme tungoksen mukana säästämään ehkä viitisen minuuttia. Edessämme odottavan paikan saksankielisen esitteenkin saimme käsiimme.

Toinen jonotusviihde oli hallin seinälle heijastetut tulevaisuusmietelauseet tyyliin: "Jos tulevaisuus on lasten, miksi lapsemme käyttävät rahaa kuin tulevaisuutta ei olisi?"

Lopulta pääsimme sisään ja näimme ensin Euroopan vuonna 1000, tulevaisuutta? Parin kummallisen, mutta hienon tunnelmatunnelin ja -huoneen jälkeen tulimme halliin, jossa oli monta outoa taideteosta.

Kyseiset tekeleet osoittautuivat erilaisiksi utopioiksi, kuten huoneesta löytyvät metkat käännettävät näyttötolpat osasivat kertoa niillä kutakin teosta sihdatessa. Robotti oli mekaaninen utopia, suurkaupunki urbaaninen utopia jne.

Huoneesta löytyi myös pari päätettä, joilla pystyi virtuaalimatkaamaan joissain kaupungeissa. Grafiikka oli 2-3 vuoden takaisten pelien tasolla, käyttöliittymä harvinaisen kökkö ja interaktio maailman kanssa nolla.

Tuli eteen siirtymävaihe, jossa liukuportaiden alkupäästä vuodesta 2000 siirryimme ylös vuoteen 2100 portaiden mukana seuraavissa näytöissä vanhenevan uutisreportterin mukana. Sääli, ettei puhe kuulunut, ja koko reportterisysteemi jäi sitten epäselväksi.

Ylhäällä meitä odotti parin tulevaisuusteknotunnelmaan virittävän tunnelmasillan jälkeen muka kaivaus vuonna 2100, jossa esiteltiin näyttelyn tekijöiden arvausten mukaisia tulevaisuuden vimpaimia. Formaatti oli varsin tökerö "kaivausraporttimuoto", muka tietopankkilinkkeineen jne. Äkkiä oppi siitä lukemaan vain esinettä kuvaavan osan.

Itse esineet eivät olleet mitään suurta, mutta ihan ok juttuja. Vaaraton tupakan korvike, rahanvaihdon hoitava sormikoru, äänestyskone, outoa monen soittajan musiikkia tekevä kone, suihkun nanobottikorvike, personal agent, kaupunkikartta-GPS, hologrammikorut...

Systeemi oli rakennettu niin, että eri ilmansuunnissa oli 4 eri kaupungin kaivauksia ja paikkaa kierrettiin koko ajan alenevaa (=ajassa taaksepäin) käytävää. Alapäässä näyttely kävi kovin sekavaksi ja ainakin minua alkoi väsyttää koko touhu.

Saamatta enää paljon irti tulimme uloskäynnille. Päätimme lähteä kohti itäisiä paviljonkeja, joissa Suomenkin osasto olisi. Matkalla kiipesimme portaita ja katsoimme tauonomaisesti saksankieliset uutiset valtavalta ruudulta.

Itäisellä alueella ensimmäisenä tuli vastaan Jeesus-paviljonki, jonka ikkunat olivat eriskummallisia. Ne oli nimittäin tehty sullomalla kahden lasin väliin kasa jotain pikkuesinettä, kuten haarukoita tai kuumemittareita. Näyttivät jännältä.

Kuuntelimme sisällä hetken kuorolaulua ja katselimme ikkunoita. Juomaakin oli tarkoitus ostaa vesivarojen ehtyessä uhkaavasti, mutta 4 DM tölkistä ei kiinnostanut.

Nyt vastaan tuli "global house", joka vaikutti vielä muutakin messualuetta sekavammalta. Olimme jo lähdössä pois, kun Tiiti bongasi Tampereen ammattikorkeakoulun kyltin. Menimme katsomaan lähempää.

Kävi ilmi, että suomalaista metsää siellä esiteltiin. Tiiti rupatteli yhden AMKlaisen kanssa kymmenisen minuuttia niitä ja näitä, saaden suosituksia eri paikkoihin, kunnes päätimme taas jatkaa matkaa.

Maailmantalon ulkopuolella odotti Saksan paviljonki, mutta pitkä jono ajoi meidät pois. Sen edestä sentään löytyi pelastava 0,5l Colaa myyvä automaatti. Hintaakin oli vain 3 DM. Viereinen Ranska otti meidät sen sijaan mielellään sisään. Paviljonki oli ihan näppärä, muttei siellä oikeastaan mitään erityistä ollut.

Seuraavaksi tiellemme osui Sveitsin eriskummallinen puusokkelo, jonka seinille oli heijastettu jotain saksankielistä tekstiä. Ei napannut. Halusin sisään viereiseen brittien paviljonkiin, vaikka Suomikin jo näkyi.

Britannia oli jo vähän mielenkiintoisempi monisoittajainstrumentteineen, taskutietokoneineen ja muineen. Nopeasti sekin oli sitten kahlattu läpi. Näimme Hollannin mielenkiintoisen oloisen rakennelman, mutta kiipeily ei innostanut. Suomeenkin oli liian pitkä jono, joten lykkäsimme sitä hetken. Samoin kävi pian meille suositellulle Tanskalle.

Sen sijaan kävelimme sisään Ruotsiin. Pienen huoneen sekä meitä että muita kiinnostavin kohde oli aivopallo. Siinä kuunneltiin aivoaaltoja ja voittaakseen piti saada ne minimoitua eli rentoutua mahdollisimman paljon. Pallo liikkui pöydällä sen mukaan. Emme kuitenkaan kokeilleet, kun halukkaita oli niin paljon.

Kävelimme Unkarin näyttävän, mutta sisällöttömän osaston läpi ja poikkesimme vielä Baltian maiden vaatimattomissa kojuissa. Vastaan tuli roskaruokala, jossa vaihteeksi tyydytimme nälkämme täysin onnistuneen saksankielisen tilaukseni jälkeen.

Lähdimme taas liikkeelle täysinäisin vatsoin, mutta skippasimme kiinnostavat Italian, Monacon ja Kiinan osastot jonotuksen välttämiseksi. Jonottamisen arvoiseksi päätimme Suomen. Sitä se olikin.

Ensimmäisessä käytävässä lasten piirustukset esittelivät kaupunki-Suomea. Tiiti kysyi yhdeltä henkilökunnan monista vähintään viittä kieltä puhuvista tyypeistä jotain huoneen ideasta ja tuli samalla valituksi jonkinlaiseen kuvausjuttuun, joka kuulemma tehtiin joka 70. Vieraalle.

Tiiti sai esiintyä kameralle 10 sekuntia. Juttu nauhoitettiin ja Tiiti sai kortilla varustetun lippiksen, joka laukaisisi Tiitin ympärillä näytöillä kyseisen show'n näkymään. Systeemi toimikin ja saimme nähdä tutut kasvot ruuduista muutamaan kertaan.

Seuraavana meitä odotti muutama aari Suomesta tuotua komeaa koivikkoa, vieläpä erikoisilla lehdillä varustettua Pirkkalan koivua. Tiiti haastatteli taas monikielitaitoista henkilökuntalaista hetken. Oli ilmeisesti mukavaa puhua suomea pitkästä aikaa muidenkin kanssa.

Jatkoimme matkaa ja meidät hurmasi robotti, joka kokoili ja purki Tulikivi-uunia. Hetken ihailun jälkeen kurkistimme Helsinkiin pienistä rei'istä ja juttelimme älyvaate-esittelijälle, jolla ei ollut surukseen mukanaan prototyyppiä.

Vastaan tuli myös Elisan ja jonkun pikkufirman kehittämää älyranneketta esittelevä 6-kielinen henkilö. Tiiti kyseli pitkät tovit laitteen ominaisuuksista ja hinnasta. Saimme myös kirjoittaa terveisemme maailman pisimpään vieraskirjaan: muutaman metrin levyiseen paperirullaan, joka liikkui koko ajan hitaasti eteenpäin ja oli täynnä 9000 päivittäisen kävijän kirjavia tervehdyksiä.

Edessämme oli askeleet vaimentava pehmeä matto ja 10-metrinen kuva Seitsemisen luonnonpuistosta. Ihmiset olivat enimmäkseen hiljaa ja luonnon tunnelma oli hienosti läsnä. Eläinten ääniä kuului ja silloin tällöin kuvassa vilahtivat hieman tökerösti siihen projisoidut eläimet.

Suomi tarjosi vielä kaupan Fazereineen, muumeineen ja Kalevala-koruineen, sekä päätteen, jolta pystyi liittymään Nokia Clubiin. Emme edes ihan onnistuneet kaatamaan selainta, muistissa taannoisen Star Trek -näyttelyn tapahtumat.

Kortti Tiitin lippiksestä kerättiin pois ja palkinnoksi tuli lippiksen lisäksi neljä karua korttia, joissa oli Tiitin kuva liimattuna erilaisiin tilanteisiin. Koko paviljonki oli Tiitin mielestä uskomattoman hieno ja minustakin selvästi paras kohtaamistamme.

Itäisistä paviljongeista loppuivat nyt kiinnostavat kohteet. Kellokin oli jo niin paljon, että päätimme lähteä katsomaan loppuja kiinnostavia, ainakin Japania ja Venäjää.

Matkalla törmäsimme kuitenkin lähes heti punaisen ristin kopperoon, johon menimme katsomaan. Sisällä Tiiti kyseli verenluovutuksesta Saksassa ja minä yritin saada telnettiä parista webbikoneesta, tuloksetta. Saimme myös makeiset ja elintärkeää vettä pari lasillista.

Matka jatkui alas isoja portaita, mutta se ei ollut ihan helppoa. EM-jalkapallo-ottelu Hollanti-Ranska oli nimittäin menossa portaiden edessä olevalla isolla ruudulla. Portaat olivat tietysti täynnä varsinkin Hollannin kannattajia. Löysimme sentään reitin heidän ohitseen ja suuntasimme Venäjää kohti.

Tässä kohtaa huomasimme, että kartta oli hukkunut jonnekin. Arvelin jättäneeni sen punaisen ristin luo, mutten jaksanut lähteä hakemaan sitä sieltä saakka, joten ostimme vain uuden kartan läheisestä kaupasta.

Tulimme vielä ennen Venäjää pikkumaahalliin, jossa eräs mies tarjosi meille liput elokuvaesitykseen. Menimme.

Esitys paljastui 3D:ksi liikkuvalla tärinäheilukatsomolla. Saimme lasit ja ymmärtämättä katsomon toimintaperiaatetta istuimme keskellä, kun lähinnä ihan laidat saivat kyytiä. 3D:stä ei kyllä ollut mitään iloa.

Esityksen tarjonnut Luxemburg antoi käyttöömme myös kymmeniä mikroja, joista onnistuimme kaivamaan esiin selaamisen vapaavalintaiseen osoitteeseen, mutta emme löytäneet webtelnetiä mailiemme lukemiseksi.

Muut pikkumaat eivät tarjonneet yhtä loistokkaita asioita ja jatkoimme välimeren luo. Israelin whole-e-land tarjosi myös webbimikroja, muttei telnetiä. Poistuimme nopeasti, kun uhkaavasti katselevat vartijatkin ahdistivat.

Edessämme alkoi näkyä itämaita ja entisiä neuvostotasavaltoja. Joku maa antoi mielenkiintoisia yrttejä sun muita haisteltaviksi ja tunnusteltaviksi. Ukraina esitteli lähinnä ydinvoimansa turvallisuutta erään tapauksen johdosta, vieläkin.

Venäjä tarjosi pari naurettavia hintoja sisältävää maatushkakauppaa, hassuja "aurinkokennoikiliikkujia", avaruusohjelmajuttua + muuta krääsää. Lisäksi osastolta löytyivät mukavat penkit, joissa saimme levähtää.

Tulimme lopulta ulos sisätiloista tarkistaaksemme epämääräisen hupi- ja harrastehallin. Se osoittautui monenlaisia urheilumahdollisuuksia tarjoavaksi systeemiksi (hmm, mitähän videopelit siellä tekivät). Tiiti ei kuitenkaan antanut minun pelata rantalentopalloa, joten suuntasimme Kanadan hallille.

Kanadaan ei ensin meinannut löytyä sisäänpääsyä, mutta lopulta osasimme kiertää oikealle puolelle. Valitettavasti siellä meitä odotti kovin pitkä jono.

Samassa huomasimme hassun ison ruskean ilmatäytteisen jutun, josta piti saada kuva. Mutta missä oli kamera? Paniikki ja tuska oli suuri, kun en muistanut yhtään, mihin sen olisin voinut jättää. Ei auttanut kuin lähteä takaperin kulkemaamme matkaa.

Urheiluhallissa emme pysähtyneet, joten se jätettiin väliin. Toiveemme eivät täyttyneet, kun kameraa ei ollut Venäjän pehmeillä penkeillä. Epätoivo kasvoi. Maustehaistelussakaan kameraa ei näkynyt.

Muistin vielä ottaneeni kameran varmasti mukaan elokuvanäytöksestä, mutta se lähestyi uhkaavasti. Tiiti muisti onneksi meidän käyneen Israelin osastolla. Muistinkin siellä laskeneeni kameran pöydälle. Muistin myös vikkelän lähtömme.

Israelin osastolla sitten saimme kuulla aiheuttaneemme "security alarmin", jonka takia koko osasto suljettiin puoleksi tunniksi. Pelkäsin jo tehneeni jotain pahaa koneille, mutta ilmeisesti kameralaukkua oli vain pelätty pommiksi.

Meille kerrottiin poliisin vieneen kameramme ja sen todennäköisesti löytyvän kadonneiden tavaroiden toimistosta. Saimme ohjeet sinne ja paikka löytyi helposti.

Sisällä avuliaan oloinen, mutta aika huonosti ja todella epäselvästi englantia puhuva virkailija alkoi kysellä meiltä kadonneesta. Väärinkäsityksiä sattui: mies luuli meidän hukanneen sen eilen, eikä myöskään ymmärtänyt heti poliisin vieneen kameraa.

Lopulta saimme asian selitettyä, mutta saimme kuulla poliisin tuovan tavaraa heille vain harvoin, seuraavan kerran huomenna. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja poistuimme nurkan taakse suremaan tapahtunutta.

Kului pari minuuttia, kunnes toinen erinomaista englantia puhuva virkailija tuli kysymään, olemmeko Suomesta. Kävi ilmi, että poliiseilla oli hänen tietojensa mukaan suomalaisten omistama kamera. Soitto asemalle vahvisti nimenkin olevan oikein ja saimme ohjeet pohjoiselle poliisiasemalle.

Pienen säätämisen ja kyselyn jälkeen löysimme oikeaan paikkaan. Ovi asemalle oli kuitenkin lukossa. Oven vieressä oli sentään puhelin, jolla sisään pystyi soittamaan. Jännitti käyttää sitä. Poliisi puhui onneksi Saksan lisäksi englantia ja sain sönkötettyä arvelevani kameramme olevan siellä.

Kohta ovi aukeni, samoin toinen sisällä. Esitin asiani vielä tiskin takana istuvalle virkailijalle, joka haki viereisestä huoneesta tutun kameran. Tiiti otti passinsa esiin todistaakseen olevansa kameralaukussa mainittu henkilö ja neidin kirjattua Tiitin tiedot muistiin olimme vapaita lähtemään kameramme kanssa. Voi sitä iloa.

Aikaa kului paljon hukkaan kameran perässä juoksennellessamme, mutta uskoimme silti ehtivämme Japaniin. Olimme jonossa pienen harhailun jälkeen 10 minuuttia ennen viimeistä jonotusaikaa. Jonossa taas kuluivat loput leivät. Saimme myös esitteen perusteella tietää Japanin paviljongin olevan enimmäkseen kierrätyspaperisen.

Sisällä saimme tietää paljon hiilidioksidin pitoisuuden vähentämisestä planeettamme ilmassa. Ahmimmekin kaiken tiedon ahkerasti. Kaikki videot odotettiin kuuliaisesti taas alusta alkaviksi ja katsottiin läpi, onneksi englanniksi tekstitettyinä.

Pieni konfliktikin oli syntyä hiilidioksidin kierrätyksestä kertovan laitteen luona. Sen muutaman minuutin mittainen ohjelma nimittäin kuului puhuttuna vain yhdellä kielellä kolmesta mahdollisesta (saksa, englanti, japani). Milloin tahansa nappia painamalla ohjelma keskeytyi ja aloitti toisella kielellä alusta.

Vierailijoiden valtaosan ollessa saksalaisia kuulimme jutun ensin saksaksi. Kiinnosti, joten kyttäsimme napilla aloittamassa seuraavaa englanniksi. Onnistuimme, mutta muutaman sanan kuultuamme paikalle rynnisti joku älyvapaa saksalainen muuttaen kielen saksaksi. Tiiti suunnitteli jo kostoa, mutta jaksoimme sentään kuunnella jutun loppuun (toisin, kuin nappia painanut henkilö) ja saimme tahtomme tällä kertaa läpi.

Japani tarjosi myös pienen pelin, jossa yleisö painoi joukolla syttyviä nappeja mahdollisimman nopeasti. Hyvä suoritus pelasti maailman. Me epäonnistuimme, mutta seuraavat olivat vikkelämpiä. Myös kierrätyspaperiauto oli hieno.

Ulos tullessamme kello oli tasan puoli kymmenen, eli paviljongit oli juuri suljettu. Se siis siitä maailmannäyttelystä. Suunnistimme hakemaan tavaramme ja kaikki sujui vaivatta asemalle saakka. Sieltä päätimme matkata taas Celleen mukavan vanhan sillan alle nukkumaan ja keskiyöllä vedimme jo täyttä päätä sikeitä.