Sunnuntai 5.6. -- pitkä matka Tanskaan

Makasimme Dessaussa Saksassa. Timo nukkui huonosti, kun oli kuuma ja pulukin huusi ikkunan takana. Heräämishetken koitettua olimme valmiina hujauksessa ja aamiaisella jo varttia ennen sen virallista alkua. Muita oli tosin vielä ennen meitä, lähinnä eläkeläisiä. Ehdimme ongelmitta 8:26 ratikkaan vaikka alun perin oli tarkoitus mennä 8:56:lla. Vastaavasti olimme myös asemalla ajoissa, etenkin, kun ratikka ajoi ruuhkattomissa oloissa. RegionalExpress sen sijaan pysähtyi joka Kannuksessa ja Kannelmäessä.

Berliinin hbf:llä kipaisimme odotellessamme pizzaviipaleet, joita kanssamatkustajalapsi hartaasti haikaili. Pizza Hutista olisi saanut myös sesonkituotteena parsapizzaa. ICE vaikutti tulevan täyteen, mutta vaikka ledinäyttöihin oli merkitty paikat varatuiksi koko matkalle, ei kukaan tullut häätämään meitä pois. Matkustajat olivat ilmeisesti enimmäkseen tanskalaisia lomalta palailemassa. Edessämme istui parivuotias poju, jolle tietysti annoimme saksalaisen kaupan eläintarran. Taakse tuli innokas reilaajapoika Itävallasta. Juttelimme vähän ruotsiksi, koska poika oli jostain syystä opiskellut sitä. Itävaltalaisen aloittelijan lausuma riikinruotsi on vaan vähän erilaista kuin suomenruotsi, eikä kumpikaan tainnut ymmärtää mitään. Poika sai hetken päästä lisää juttuseuraa australialaisesta. Reissun eka suomalainenkin paljastui puhelimeen puhuessaan.

Saksan rannalla juna ajoi laivaan ja meidät ajettiin ulos. Meidän näkökulmastamme juna peruutti laivaan, mikä tietysti teki kokemuksesta vielä jännittävämmän. Ikinä emme ole olleet kannella tuulessa hihattomalla paidalla niin, että silti on lämmintä ja mukavaa. Lokit lentelivät mukana imussa. Alankomaissa Patrick oli valitellut, ettei iso merituulipuisto näy rannalle, mutta E.ONin 90 voimalan/200 MW/800 GWh puisto näkyi molempiin maihin ja vielä paremmin lautalle. Juna oli 23 min myöhässä rannassa, Kööpenhaminassa enää 16 min. Kuulutukset tulivat eri kielillä satunnaisessa järjestyksessä.

Kööpenhaminan S-junilla oli yhtä aikaa ratatyöt eli junia 20 min välein ja kuukauden ensimmäisen sunnuntain ilmaispäivä. Onnistuimme aluksi lukemaan tiedotteita vain osin, ja näin ensimmäinen mahdollinen juna meni sivu suun. Seisoimme sitten seuraavassa S-junassa, joka seisoi myös lähtöä odotellessaan. Oli kamalan kuumaa ja täyttä, ja aina välillä ovi aukesi ja lisää väkeä tuli sisään. Jossakin vaiheessa Tiitille tarjottiin paikka, johon heti kiilasi huligaanin näköinen nuorukainen ennen kuin Tiiti ehti istua. Poika ei mitenkään noteerannut pahoja katseita. Joku muu antoi sitten toisen paikan. Lähettelimme Sergeylle väliaikaviestejä, ja lopulta Husumin laiturilla odottikin tuttu naama.

Sergey on Tiitin konferenssikaveri vuodelta 2007. Silloin Tiiti saapui konferenssikeskukselle illalla ison matkalaukun kanssa ja lievässä kuumeessa, ja Sergey tarjoutui heti kantamaan matkalaukkua. Sama kohteliaisuus jatkui tietysti nytkin. Sergey ja Julia ovat ukrainalaisia mutta asuneet Tanskassa kymmenen vuotta. Molemmat tytöt, Sasha ja Anna, ovat syntyjäänkin tanskalaisia. Tiiti on ennenkin kämpännyt heidän sohvallaan, kun DTU:n eli Tanskan teknillisen yliopiston ulkomaalaispalvelu sössi kämppähakemusten kanssa oikein kuninkaallisesti.

Illalla Julia tarjosi tanskalaista ruokaa, joimme teetä ja suunnittelimme tulevia päiviä. Lapset eivät pelänneet ihan kauheasti, mutta olivat toki jossain omissa oloissaan. Timo puhui sujuvaa venäjää päivällis/illallispöydässä ja kuulemma sanoi sujuvasti vain: "En puhu kovin hyvää venäjää." Tiiti sai kiitosta, kun ilmoitti, että Timo saattaa salakuunnella perheen asiat kielitaidollaan.

Maanantai 6.6. -- Tiiti esittelee muistojaan Timolle

Sergey kommentoi aamiaispöydässä, että tämä on paras aamiainen mitä on ikinä kotona saanut. Lapset menivät tuntia tavallista myöhemmin kouluun, koska oli ensimmäinen päivä loman jälkeen. Oli siis aikaa istuskella. Sergey kyyditsi sitten meidät DTU:lle, ja Tiiti pääsi pelottelemaan tuttujaan. Kun laitos ei ollut vielä kymmeneltäkään herännyt kunnolla henkiin, lähdimme vähän kävelylle ja katsomaan Tiitin vanhaa kotitaloa ja uimahallia. Sergey esitteli meille radiokaiuttoman huoneen, joka hengästytti jopa Timoa, vaikkei tämä radioinsinööri olekaan.

Tiitin peloteltua vielä vähän lisää ihmisiä menimme lopulta ruokalaan, missä Dagens fisk osoittautui kanaksi. Tiiti pyysi sujuvalla tanskalla maitoa, mutta olisi joutunut vastailemaan lisäkysymyksiin ja joutui myöntämään, ettei oikeasti puhu tanskaa. Kävelimme Bondebyn halki kirkolle, Chaya-teekauppaan ja keskustaan. Tanskalaisia teekauppoja varten oli takaraivoon laadittu tiukka ostoslista.

Tänään S-junat olivat inhimillisen lämpöisiä ja väkeä oli tarpeeksi vähän. Tiiti ei kai ikinä ollut noussut junasta Vesterportissa ja lähti ihan väärään suuntaan. Onneksi Timo suvaitsi epäillä reittivalintaa, ja kartan avulla löysimme Rådhuspladsenin ja sen jälkeen Strøgetin. Tuttua australialaista katusoittajaa ei enää näkynyt, ja Tiitistä tuntui hiukan vähemmän kotoisalta. Ihmisiä oli hirveästi ottaen huomioon, että oli maanantai kesäkuussa eikä mikään turistisesonki. Timo mietti, kävelisivätkö ne päin jos ei itse väistäisi.

Kööpenhaminassa liikennöi paitsi S-juna, metro ja bussi, myös kaupungin satamalautta. Onhan joku vastuuttomasti laittanut keskelle kaupunkia vesialueen, eikä siihen ole edes rakennettu juurikaan siltoja. Ajoimme Nyhavnista lautta 902:n päättärille. Kiva lautta -- ilmeisesti monen muunkin mielestä, koska seinillä oli isot komennot kaikkien poistua päättärillä. Kävelimme merenneidolle ja rantapuistoa, kunnes päätimme päräyttää junalla isompaan puistoon. Lauttalippunahan oli ihan tavallinen klipkort eli joukkoliikenteen sarjalippu, joka on käytössä myös paikallisjunissa, ja meillä oli lauttamatkan jäljiltä vielä vaihto-oikeutta jäljellä.

Kävelimme melkein tanskaksi tilattujen jätskien kanssa kasvitieteelliseen puistoon ihailemaan latinalaisia nimiä, mutta uuvahdimme sitten ainoalle puolivarjoiselle penkille. Oli taas ihan tolkuton helle. Aina aikaisemmin olimme osanneet suojautua auringolta, mutta lopulta pohjoismaassa saimme palovammoja, ja Tiitillä oli lopulta oikein komeat topinrajat, jotka varmaan kestävät talveen asti.

Kypsinä lähdimme S-junalla kohti kotia. Ratatöiden oli pitänyt loppua arjeksi, mutta jotakin oli taas alkuillan ratoksi tekeillä. Pääsimme silti perille, ja Sergey ja Julia kävivät poimimassa meidät asemalta. Päivälliseksi saimme aitoa borssia, joka oli yhtä mahtavaa kuin viimeksikin. Silloin Julia oli kysynyt, mitä Tiiti haluaisi, ja ilahtunut kuullessaan, että perinneruoka maistuu. Silloin lapset kuulemma vähän nurisivat borssista ja muusta slaavilaisesta, mutta nyt vähemmän. Muista laittaa kaalia ja tomaattipyreetä, perunat paloina ja kuullottaa punajuurta ja sipulia.

Ruokaa laittaessamme eli Julian laittaessa Sergey kertoi elämästä ja sen käänteistä. Vaikka kaikenlaisia huolia olikin, jäi kaikesta silti valoisa kuva: maailma ei lopu yhteenkään ongelmaan, ja tulevaisuudessa on aina toivoa. Vastavuoroisesti Tiiti kertoi lapsiasioista, ja erilaisia tulevaisuudenkuvia ruodittiin yhdessä. Sergey ja Tiiti ystävystyivät aikanaan varmaan juuri siksi, että tällaisia keskusteluita oli luontevaa käydä. Samoin Julian kanssa on helppoa olla.

Illalla tuli komea ukkonen, mutta ei kuitenkaan päälle. Taivaanranta välähteli jatkuvasti. Jyrinä jäi vaimeaksi, sade sen sijaan oli rankka. Onneksi viileni ja saimme nukuttua paremmin, vaikka ikkunat pitikin sulkea kovan tuulen takia.

Tiistai 7.6. -- Roskilde ja Dragør

Kun heräilimme samaan aikaan kuin eilen, oli päällä jo täysi tohina. Niinpä tietysti -- tänään tytöt menivätkin kouluun normaaliin aikaan eli jo kahdeksaksi. Julia kävi heittämässä muut Lyngbyyn ja palasi sitten meitä hakemaan. Päivän kohteena oli Roskilde. Kaupunkihan on saaren toisella laidalla ja siksi ajatuksissamme tosi kaukana, mutta eihän sinne ollutkaan kuin parikymmentä kilometriä. Matkalla kauhistelimme uhkaavia pilviä ja sitten sadepisaroita. Onneksi sateet sattuivat tänään aina silloin, kun olimme autossa.

Viikinkimuseota varten joku oli kalastellut meren pohjasta palasia 60-luvulla ja päätellyt sitten niistä kokonaisten veneiden piirustukset. Muutamasta laivasta oli salonkikelpoisia kopioita, ja parhaasta oli rakennettu ihan merikelpoinen alus, the Sea Stallion from Glendalough. Puolitoista kuukautta kestää matka Tanskasta Irlantiin, kun mukaan luetaan kaikki satamat, lehdistötilaisuudet ja sään odottelut. Museossa pyöri dokumentti matkasta, oli lokiotteita, valokuvia, tekniikkaa ja interaktiivista karttaa. Toinen iso tärkeä anti olivat alkuperäisistä paloista kootut veneet eli metallikehikot, joissa oli siellä täällä jokin kuollut puunpala.

Mikä yhdistää Roskildea ja viikinkejä? Roskildehan oli Tanskan pääkaupunki viikinkiaikaan. Sen kunniaksi museoon oli koottu spekulaatioita siitä, miten Norjasta olisi voinut hyökätä Roskildeen rynnäköllä ja yllättäen ja miten Roskilde oli varautunut hyökkäykseen. Ainoa tapa hyökätä kaupunkiin oli nimenomaan yllätys, ja sitä varten merkkituliketjut oli lahjottava hiljaisiksi. Roskilde on muuten vuonon pohjalla, ja sinne on meritse pitkä, kapea ja helposti puolustettava reitti.

Julia oli käynyt museossa jo aikaisemmin ja oli luonnollisesti paljon meitä nopeampi. Yritimme kiirehtiä parhaamme mukaan, mutta olihan toki luettava kaikki viikinkien matkoista ja soviteltava viikinkipukuja. Pukujen malli muuten sopii erinomaisesti raskaammallekin vartalolle.

Haimme hetken ruokapaikkaa ja löysimme autenttisen viikinkipizzerian. Viikingithän kävivät matkoillaan vaikka missä, eikä heilläkään varmaan ollut mitään helppoa ja nopeaa ruokaa vastaan. Täydellä mahalla oli sitten hyvä jatkaa puistoa ja yllättävää joutomaata pitkin kirkolle. Vähän hämmästelimme, miksi grynderit eivät olleet iskeneet kynsiään arvokkaaseen maaplänttiin merinäköalalla. Tämä selvisi kyltistä: joutomaan alla on muinainen kaupunki ja sen muurit, eikä siihen siksi saa rakentaa. Saapa nähdä, koska joku viitsii kaivaa kaupungin esille.

Tuomiokirkko oli ulkoa ehkä Messukylän kirkon näköinen. Vähän epäilytti maksaa 40 kr sisäänpääsystä, varsinkin, kun kirkkoihin on ollut tapana päästää ilmaiseksi. Yllättävä Unescon kyltti ovella kuitenkin vakuutti riittävästi. Sisällä sitten pääsimme paitsi kuuntelemaan historian havinaa ja myös havaitsemaan olevamme historian osa: nykyinen kuningatar oli jo teettänyt modernin arkkunsa, joka tulisi yli tuhannen vuoden ketjun jatkoksi. Tuomiokirkkoon oli haudattu kaikki Tanskan hallitsijat vuonna 1534 valtaistuimelle astuneesta Kristian kolmannesta asti. Sitäkin aikaisempia kuninkaallisia kirkosta löytyy, ja vanhin hautapaasi on 980-luvulta. Kaikilla oli oman aikansa tyyliin tehdyt sivulaivat ja arkut, ja tulevat ihmiset katsovat aikanaan 2000-luvun arkkua yhtenä niistä.

Paitsi kuninkaita ja kuningattaria, oli kirkkoon haudattu muitakin tärkeitä ja tarpeeksi rikkaita ihmisiä. Tuntui vähän kummalliselta kävellä hautojen päällä, mutta sille ei mahtanut mitään, koska hautakiviä tuntui olevan enemmän kuin tavallisia lattiakiviä. Osa kivistä oli tietysti hioutunut ihan sileiksi, mutta monista olisi pystynyt lukemaan vaikka mitä, jos osaisi latinaa. Tanskankielisistä kivistä sen sijaan ymmärsi kaikenlaista. Eräskin parin neliömetrin kivi oli puoliksi kauppakirja: "N.N. on tällä päivämäärällä ostanut tämän hautapaikan itselleen ja vaimolleen... Kauppasummalla kirkkoon on ostettu..."

Paitsi kuninkailla, kirkkoa koristellaan nykyään muutenkin. Tärkein ulko-ovi oli juuri uusittu sangen symbolistiseksi. Oveen on kuvattu opetuslapset, esimerkiksi Pietarin paikalla on miekka ja korva. Kuninkaan ovea käytetään poistumiseen hautajaisten, häiden ja konfirmaation jälkeen, mutta sisäänkäyntinä vain kuninkaallisten vieraillessa. Sama taiteilija, Peter Brandes, oli saanut koristeltavakseen myös yhden sivukappelin, jossa oli nyt kultaisia mosaiikkitiiliä ja tonnin painoinen keraaminen alttari. Moderni taide katselee vastapäisellä seinällä olevia viisisataavuotiaita freskoja kuin kuuluisi samaan porukkaan, ja niinhän se kuuluukin. Me tosiaan olemme vain yksi hetki historiassa.

Roskildesta tarpeeksemme saatuamme kävimme kuskaamassa Sashan Lyngbystä Kööpenhaminaan radiotaloon kuoroharjoituksiin. Kuoro kuulemma esiintyisi ihan kohta televisiossa. Me taas jatkoimme Kööpenhaminan eteläpuolelle Dragøriin. Yhtäkkiä ympärillä olikin kaupungin sijaan maaseutua, hevosia ja sellaista. Pohjoismaat ovat siitä rakastettavia, että jopa pääkaupungit pysyvät säällisen kokoisina.

Dragør oli tietysti maaseudun helmi eli hyvin sievä kokoelma keltaisia taloja, olkikattoja ja koristeita ikkunalaudoilla. Tällaisessa paikassa asukkailla on varmasti säännöstö siitä, millaisia verhoja saa pitää, montako koriste-esinettä ikkunalautametriä kohden on vähintään oltava ja kuinka monta niistä saa korvata orkideoilla. Mietimme, millaisia ihmisiä mahtavat olla ne, jotka asuvatkin punaisessa talossa -- ehkä ei-toivottujen ihmisten talot käydään yöllä maalaamassa punaisiksi? Hämmennystä herättivät myös talojen ikkunoihin kiinnitetyt peruutuspeilit. Niille ei voi olla mitään muuta käyttöä kuin naapurien vakoilu.

Tanskassa on herkku nimeltä wienerbrød eli englanniksi "Danish bread". Julia kyseli, olemmeko koskaan syöneet sellaista, emmekä tunnustaneet. Kokeilemalla se osoittautuikin ihan tavalliseksi viineriksi. Suomessakin kannattaisi ehkä harkita muitakin makuja kuin vanilja-aprikoosia.

Kävimme hakemassa Sashan takaisin ja tutustuimme samalla moderniin arkkitehtuuriin, nimittäin Tanskan yleisradion uuteen rakennukseen. Tiitin mielestä siinä oli liikaa lasia, Timo taas ilmoitti pitävänsä lasista materiaalina. Kotimatkalla Tiiti jutteli Sashan kanssa, ts. puhui hitaasti englantia ja tyttö oli hiljaa mutta selvästi ymmärsi. Kuoronuoteista löytyi jutun juurta, kun joululauluvalikoima on sama ja molemmat laulavat sopraanoa. Kotona yritimme tehdä lähtöä, mutta pääsimme vielä nauttimaan vieraanvaraisuudesta pikaisen päivällisen muodossa ennen kuin Sergey heitti meidät Nielsille.

Niels on Tiitin vanhin konferenssikaveri. He tapasivat 2006 Nizzassa, juttelivat ensin pitkään Nielsin posterista (sähköisesti keilattavia antenneja), ja Tiiti päätti sitten hankkia samalla vaivalla itselleen illaksi seuraa. Tästä lähtien Tiiti onkin viettänyt konferensseja iloisessa tanskalaisseurassa. Kun Niels pian Nizzan jälkeen väitteli, ei yhteisiä konferensseja enää tullutkaan, mutta vuosi sitten päästiin taas tapaamaan, kun Tiiti opiskeli hetken Tanskassa -- eikä olisi opiskellut ellei olisi aikanaan tavannut Nielsiä.

Nielsin luona istuimme iltaa mitään tekemättä, juttelimme mukavia ja teknisiä, tarkastelimme kirjahyllyn sisältöä ja suunnittelimme huomista. Kaj oli vinkannut kansallismuseosta, ja se kiinnosti myös Nielsiä. Taas kerran isäntä antoi meille oman sänkynsä ja sulki myös itse tuuletusikkunan, ettei meillä vain jäisi sormet väliin.

Keskiviikko 8.6. -- kansallisia ja kuninkaallisia

Niels oli jo hereillä kun nousimme. Pohdimme, miten valkoista teetä keitetään oikeaoppisesti, ja taisimme sitten kuitenkin hauduttaa sen liian haaleaan veteen. Oli puuroa ja mahtavia kotitekoisia sämpylöitä, pakastimesta sentään.

S-junissa oli taas jotakin hässäkkää, ja vaihdoimmekin ensi tilassa metroon. Kööpenhaminan metro kulkee ilman kuljettajaa, ja Timo ihasteli sen automatisointia. Mihin tarvitaan kuljettajaa, kun ajaa voi ilmankin? Asemilla on pleksilasista tehdyt seinät, joiden taakse metro saapuu, ja metron ja pleksien ovet asettuvat tietysti täsmälleen kohdalleen ja aukeavat yhtä aikaa. Pikaisesti haimme vielä paikkaliput huomiseen junaan Ruotsin läpi. Timo oli huolestunut, tarvittaisiinko Ø-junaan myös varaus, mutta Tiiti kokeneena kertoi, että ne ovat ihan tavallisia paikallisjunia vaikkakin kansainvälisiä.

Päivän kohteemme ei tietenkään ollut Kööpenhaminan raideliikenne vaan Kansallismuseo. Päätimme tylysti tutustua vain aikaväliin 1660-2000 ja jättää viikingit ja muut täysin omaan arvoonsa. Tämä osoittautui erinomaiseksi päätökseksi, kun museossa vielä oli kuumakin. Näyttely oli tietysti neljännessä kerroksessa.

Koulussa oli joskus opetettu, että oli Tanska-Norjaa ja Ruotsi-Norjaa, mutta koskaan ei ollut tullut mieleen, ettei Norjaa varmaan annettu toiselle maalle joululahjaksi. Tanska on ollut ihan jatkuvasti sodassa Ruotsin kanssa. Norja meni Ruotsille viisi vuotta sen jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Suomen. Opimme myös, että odottavan äidin on ollut tapana ommella lapselle hautausvaatteet. Kätilöiden piti käydä 1-2 vuoden koulu ja lyijytina-astiat kiellettiin 1806.

Tanskan lähihistoria vaikutti aika tutulta: sisällissotaa ei ollut ollut, mutta työväenliikettä ja sosiaalidemokratiaa kyllä. Arkkitehtuuriteemaan sopi Funkis-arkitekten-palikkasarja. Tanskalaisen muotoilun vitriinissä Margareta-kulho oli kuulemma muotoilun klassikko, ja sitä kai saa Vapaa Valinnastakin. 1950-70-luvuilta löytyi taas hienoja julisteita. Näytillä oli jopa hippiturkki.

Eilen olimme ohikiitäen nähneet mielenkiintoisen chilipaikan, johon nyt suuntasimme. Niels ei tosin ole chilimiehiä, ja Tiitikin oli raskaana yliherkistynyt chilille niin, ettei habaneropyree enää raakana maistu. Matkalla nappasimme tanskalaisittain alkupalaksi smørrebrødit, joihin sattui satunnaisvalinnalla täytteeksi mm. lanttua. Tiiti osasi hienosti tilata tanskaksi, ja kun täti kysyi jotain lisätietoja, Niels vastasi tälle englanniksi.

Chilipaikka ei sitten ollutkaan chilipaikka vaan muuten vaan erikoisella konseptilla toimiva ravintola: tarjolla oli ainakin kahtakymmentä erilaista salaattia, ja lautaselleen sai 1-5 lajin salaatin. Lämmintä ruokaa ja keittoa oli myös, molempia tasan yhtä. Ilkeä asiakaspalvelija ei antanut Tiitin harjoitella tanskaa vaan vaihtoi heti helpompaan. Ruoka oli varsin hyvää, mutta mieluummin olisimme ottaneet 2-10 lajia puolta pienemmillä annoksilla/laji. Nyt kikhernesalaatti sellaisenaan oli aikas täyttävä kokemus. Ravintolassa oli joka ilta happy hour, jotta tähteet saatiin syötettyä puoleen hintaan pois.

Kaupungilla tuli vastaan myös luontokuvanäyttely, jossa oli kaikenlaisia Euroopan ihmeitä. Jotkut kuvista olivat oikeasti hienoja luontokuvia, joistakin näkyi raskas lavastus ja tarhaeläimet läpi, ja olipa yhdessä aiheena "kärpänen Pietarinkirkon edessä". Kangasalan kalasääksi oli päässyt kuvaan, ja Tiiti kertoi, miten Pohtiolammella on erikseen kalasääksiä varten istutettu kaloja tekojärveen, jonka ympärillä lintutornit herkeämättä vartioivat.

Tiiti oli vuosi sitten käynyt katsomassa kuninkaallisen kirjaston uutta rakennusta eli Mustaa Timanttia, joka on ulkoa musta laatikko ja sisältä betonibrutalismin ihme. Nämä haukut kuultuaan Julia oli puolestaan kehunut vanhan kirjastotalon puistoa. Menimmekin sinne levähtämään ja kukkasia katselemaan. Joku opastettu pyöräretki polki suihkulähdettä katsomaan, vaikka puistossa olikin pyöräily kielletty. Kirjaston ovessa oli isolla kyltti "PÄÄSISÄÄNKÄYNTI ei ole tässä".

Jatkoimme sataman rantaa auringon porottaessa. Rannassa oli ennen ollut teollisuusalue, joka oli nyt muutettu uimarannaksi. Vanhoja teollisuusrakennelmia oli yhä pystyssä ja asfalttia halkoivat kiskot, mikä teki tietysti paikasta heti paljon mielenkiintoisemman ja viihtyisämmän. Uimassa oli paljon nuorisoa, ja vesikin varmaan 20-asteista. Myöhemmin vastaan tuli myös kelluvia uima-altaita, joissa pienet lapset saattoivat pulikoida niin, että jalat yltivät pohjaan. Niissäkin taisi olla sataman merivettä täytteenä.

Kiertelyn ja kengän hiertelyn jälkeen löysimme Flæsketorvetin, joka on nimensä mukaisesti vanha lihatori, teurastamoiden ja lihatukkujen keskus. Nykyään alueella on taidegallerioita ja trendikkäitä ravintoloita, mutta taitaa pari lihakauppaakin vielä olla jäljellä. Ainakin kolme elintarviketyöläisen näköistä lepäilijää loi tätä mielikuvaa, eikä heitä varmaan ollut pelkän mielikuvan luomisen takia sinne palkattu. Taas kerran: kun miljöössä näkyy sen entinen käyttötarkoitus, se on paljon mielenkiintoisempi kuin varta vasten rakennettu taidegalleria. Tutustuimme parin gallerian tarjontaan ja löysimme myös Tiitin haikaileman teekaupan -- "Toivottavasti pääsette tullista läpi", sanoi Niels.

Väsähtäneinä palasimme kotiin lepäämään. Tiiti käveli viimeisen pätkän paljain jaloin, koska kenkä oli jo tehnyt kantapäähän reiän. Illalla kävimme vielä Føtexissä eli ruokakaupassa katselemassa hienoja LCD-näyttöisiä hintalappuja, joissa tarjoukset vilkkuivat. Iltapalaksi jatkoimme smørrebrød-kulttuuria syömällä leipiä kanasalaatti-, tonnikalasalaatti-, currytahna- ja ties millä päällisillä. Helle helpotti, ja sateen ropinassa keskustelimme historiasta, natseista ja kansallismuseon antimista. Heitimme hyvästit jo nukkumaan mennessämme, koska Niels lähtisi aamulla aikaisin töihin.

Torstai 9.6. -- Ruotsin pikakurssi

Heräilimme, ryöstimme jääkaapin ja lähdimme kohti asemaa, koska kotonakaan ei ollut mitään tekemistä. Matkalla puistossa joku hölkkäävä setä puhui meille tanskaa niin nopeasti, että kuulosti lähinnä æøæøæøæøæltä -- ilmeisesti halusi kannustaa meitä kävelemään rinkkojen kanssa. Tiiti vastasi, ettei valitettavasti puhu tanskaa, mitä Timo myöhemmin kommentoi epäuskottavaksi, koska lausunta antoi ymmärtää jotain muuta.

S-juna kulki tällä kertaa nätisti. Silmäilimme vielä hetken asemalla, näkyisikö Hus Førbin eli asunnottomien lehden myyjiä, mutta koska ei, hyppäsimme vain seuraavaan Ø-junaan. Nämä kansainväliset paikallisjunat kulkevat Öresundinsiltaa pitkin Kööpenhaminan ja Malmön välillä ja joskus vähän pidemmälläkin. Ledinäytöt osoittivat kaikilla paikoilla, että ne saattavat olla varattuja, mutta aika tyhjäähän junassa oli arkipäivänä keskellä päivää. Isommalla näytöllä oli koko ajan nähtävissä arvioidut saapumisajat asemille, ja seurailimme reaaliajassa junan myöhästymistä. Sillalla olisi voinut olla hyvät näköalat, mutta olikin sumua ja lipuntarkastus.

Lundissa jätimme loput 17,5 Tanskan kruunua laiturille jonkun onnekkaan löydettäviksi ja lähdimme etsimään ruokaa. Junan muut suomalaiset menivät automaatin kautta, me korttiin luottaen. Oli vähän kosteaa, eikä rinkkojen kanssa tehnyt muutenkaan mieli kävellä kovin pitkästi. Onneksi heti ensimmäisen aukion laidalta löytyi Matservice, joka kuulosti hyvältä rekkamiespaikalta, ja niin olikin, paitsi ettei ollut rekkamiehiä. Perheyrityksen äiti otti tilauksen vastaan ja tytär toi, ja molemmat kyselivät moneen kertaan, oliko ruoka varmasti ollut hyvää. Olihan se.

Tiitillä oli vaikeuksia sopeutua uuteen kieleen, kun alkeistanska sujuu lähinnä ruotsia epäselventämällä ja muutaman sudenkuoppasanan muistamalla. Nyt piti ihan miettiä, miten asiat sanotaan oikeaksi ruotsiksi oikein. Valikoimassa ei valitettavasti ole mitään riikinruotsalaista lausuntatapaa, vaan ainoastaan ääripäät suomenruotsi ja tanska.

Haahuilimme vielä ICA-kaupasta kiisselijauhetta tulevia vaelluksia varten ja palasimme sitten asemalaiturille istumaan. Matkalla joku pummi tuli puhumaan meille antitsekkiä: pelkkiä vokaaleja. Aikamme kuluksi katselimme ohi virtaavia ylioppilaita, joita kulki pieninä porukoina sateenvarjoihin ja kertakäyttösadetakkeihin kääriytyneinä. Sade ei kai latistanut tunnelmaa, koska vappupillit soivat.

X2000-suurnopeusjunamatka oli tuskien taival. Ensin arvioitua lähtöaikaa lykättiin 5-10 minuutin pykälin neljä kertaa ja sitten törkeästi lähdettiin kuusi minuuttia ennen ilmoitettua arviota. Syynä oli kuulemma opastinvika. Juna meni parhaimmillaan kahtasataa ja kallisteli hirveästi, ja Tiitin oli pakko maata ja nukkua, että pystyisi olemaan. Tanskasta tuotu sadesää yltyi ukkoseksi ja hirveäksi myrskyksi, ja sitten menivätkin radalta sähköt. Ne saatiin kyllä pian takaisin, mutta samalla oli kai hajonnut muutakin, koska rupesimme pysähtelemään jatkuvasti mahdollisesti viallisten opasteiden takia. Lopulta olimme niin paljon myöhässä, että meidän piti odottaa muita junia. Toisaalta nämä muutkin junat saattoivat olla jumissa radalla myrskyn takia. Tukholmaan pääsimme tunnin verran myöhässä, vain vähän ennen seuraavan X2000-vaihtoehdon aikataulun mukaista saapumisaikaa. Kuulutukset olivat kyllä hyvin asiallisia, emmekä koskaan olleet epätietoisia pysähdysten syistä. Junan ikkunoista näkyi Ruotsi, joka näytti aika paljon Suomelta.

Marssimme Tukholman vanhankaupungin läpi välittämättä siitä, oliko se Unescon maailmanperintökohde vai ei. Jäätelöä ja matkamuistoja oli kaupan. Timo suunnisti lauttarantaan, ja lautta saapui kanssamme samaan aikaan. Sisään pääsi tietysti vasta paljon myöhemmin, mutta eipä meitä haitannut istuskella terminaalissa. Samalle lautalle oli tulossa jokin ruotsalainen nuorisojääkiekkojoukkue, varmaan häviämään 1-6.

Halvat hytit ovat tunnetusti autokannen alla. Portaissa monet ahdistuivat, me taas emme. Kävelimme hetken aikaa ympäriinsä, söimme köyhän miehen seisovassa pöydässä 19 e/kg, ostimme vähän tuliaisia ja menimme keulabaariin katsomaan auringonlaskua. Sieviä värejä oli. Lasten mentyä nukkumaan Tiiti otti jalkakylvyn pallomeressä. Yritimme vielä haukata raitista meri-ilmaa kannella, mutta siellä palava roskis levitti niin hirveää katkua, että edes merituuli ei voinut sille mitään.

Perjantai 10.6. -- Euroopan kulttuuripääkaupungista kotiin

Hyttiä ei tultu siivoamaan ennen kuin olimme päässeet alta pois. Ei tainnut olla ihan sesonkiaika. Raahustimme asemalaiturille syömään tanskalaisia eväitä ja nuokkumaan, ja junan tultua jatkoimme nuokkumista siellä. Samaan siniseen vaunuun tuli lasten uimajoukkue ja paljon, paljon muita. Timo tarjoutui nostamaan jonkun vanhan tädin laukun ylähyllylle, mutta täti pelkäsi, ettei saisi sitä enää ikinä takaisin. Tampereella Timo sitten nosti laukun alas.

Ensimmäisen tutun näimme vasta Koskipuiston pysäkillä. Kotona kukat ottivat meidät kukoistavina vastaan. Uudet perunatkin olivat tarjouksessa, järvessä lämmintä vettä ja hellepäiviä tiedossa. Suomi parhaimmillaan.

Tervetuloa Tampereelle. Kiitämme kaikkia matkustajia, tervetuloa myöhemmin uudelleen.