Reittikuvan saat suuremmaksi klikkaamalla.
17.—22.6.2025
Jo kolmatta pitkää vaellusta Teemun kanssa. Tarkoitus oli mennä itäkairan tupamaailmaan, mutta toisin kävi. Onneksi Lapissa riittää erämaata. Kelit pysyivät öisinkin plussalla, mutta kylmä oli.
Teemu ja Teemun pikkuveli.
Olin suunnitellut meille vaellusta jo tammikuusta alkaen. Urho Kekkosen kansallispuisto valikoitui kohteeksi, koska siellä on paljon tupia ja varmasti ihmisiä, vaikka ei olisikaan merkittyjä polkuja. Reitti oli selvä, liput ostettu, ruoat kuivattu – mutta sitten alkoi kuulua hälyttäviä uutisia. UKK-puistossa oli liikkeellä vatsatautia. Retkeilijöitä oli jopa evakuoitu maastosta. En haluaisi olla ainoana vastuullisena aikuisena, jos meille iskisi reissussa mahatauti.
Bussiliput meillä oli Vuotsoon saakka. Lapissa on paljon erämaata, kyllä meillekin paikka löytyisi. Alkuperäinen suunnitelma olisi vienyt meidät taksilla Orposeen, mutta kääntyisimmekin Nelostieltä vasemmalle kohti Kutturaa ja Hammastunturin erämaata. Tupia välttelisimme, mutta se on toisaalta Hammastunturissa helppoa, koska siellä ei juuri tupia ole.
Tämä olisi ensimmäinen vaelluksemme:
Lihrin kalliolla. Tästä emme osanneet seurata oransseja tolppia.
Rovaniemen junalaituri oli täynnä japanilaisia, kun pääsimme viimein makuuvaunusta ulos. Oman vaunumme sähköt olivat katkenneet hiukan ennen asemaa, eivätkä ovetkaan auenneet. Onneksi vessan ovi sentään aukesi, vaikka onkin sähkökäyttöinen. Kävin hakemassa kaupasta aamupalaa, jota ehti hyvin syödä Onnibussia odotellessa. Bussissa yksi seurue oli vaihtanut suunnitelmansa ensin Karhunkierroksesta UKK:hon ja sitten lopulta Sevettijärveen vatsatautia vältellen. Tautiuutiset puhuttivat.
Omatoimireissuilla aina hiukan harmittaa, kun kaikki tavarat kannetaan etelästä eikä tueta paikallisia yrittäjiä. Tällä kertaa olimme jättäneet leipä- ja herkkuostokset Vuotson kauppaan. Siellä sai jopa lämmittää einekset mikrossa! Pikkukaupan tunnelma tuli täydelliseksi viimeistään silloin, kun avasin voirasian ja hämmästyin: tästähän on syöty! Myyjät naureskelivat tilanteelle ja sanoivat, että anoppi 83 v on taas käynyt järjestelemässä, otahan uusi rasia.
Taksi Pahaojan parkkipaikalle maksoi 120 euroa ja matka kesti melkein tunnin. Kutturantie on hyväkuntoinen, mutta siltä erkaneva kullankaivajien tie vaatii maasto-ominaisuuksia tai asennetta. Ehdotin vähäpuheiselle kuskille pariinkin otteeseen, että meidät voi jättää tielle jos maavara ei riitä, mutta niin vain pääsimme perille asti. Oli siellä muitakin autoja parkissa.
Matkalla oli jo nähty poroja, Nelostien keskelle poroja kuvaamaan pysähtyneitä turisteja, iso kultavaltaus kaivureineen ja paljon karua tunturikangasta.
Pahaojalta Ivalojoen Kultalaan kulkee 12 km pitkä merkitty polku. Se olisi tämän päivän taipaleemme. Ilma oli hiukan viileä, mutta lämpeni kummasti, kun aloitimme nousun Sotajoen vastarannalla. Takit saivat lähteä. Onneksi ei ollut juuri hyttysiä.
Ensimmäisen kerran vesipullot täytettiin jostakin nimettömästä, Sotajokeen laskevasta purosta. Teemu ihmetteli, kun vettä ei suodatettu niin kuin aiemmilla reissuilla. Olin päättänyt etukäteen, että tunturipuroista voi juoda ja että nyt loppuisi suodattelu. Vesi oli raikasta ja sitä oli koko matkan ajan riittävästi tarjolla. Mukana oli molemmille puolen litran juomapullo, lisäksi pari litraa isompia pulloja ruokaveden kuljettamiseen. Isot pulllot kulkivat kävelyn ajan tyhjinä rinkassa.
Erämaa-alueella on tulenteko sallittu maapuista. Tätä oikeutta olikin käytetty ahkeasti. Jokaisen vähänkään leveämmän puron vieressä tuntui olevan vanha nuotiokehä. Itse emme tänään keitelleet, mutta söimme leipiä taukopaikoilla. Yhdeltä nuotiopaikalta löysin umpiruosteisen kiinalaisen retkikirveen, joka oli vielä hienossa nahkasuojuksessa. Päätin, että en kantaisi ylimääräistä kirveen painoa ilman omaa syytäni. Sen sijaan pyysin seuraavaa vastaantulijaa ottamaan kirveen mukaansa viimeisille parille kilometrille. “Se kyllä tuplaa kantamustesi painon”, retkeilijällä oli nimittäin vain varsin kevyen näköinen reppu.
Edellisellä Hammastunturin reissulla Ivalojoen törmää kuljettiin portaita pitkin. Nyt reitti oli linjattu uudelleen, mutta jäimme Lihrin kalliolle sekoilemaan. Ensin kuljimme uutta reittiä, sitten arvelin sen olleen vain maisemareitti, ja siksi palasimme takaisin vain huomataksemme, että portaita ei enää ollut. Päätimme kuitenkin laskeutua vanhojen portaiden kohdalta. Vaellussauvat olivat tarpeen. Jälkeenpäin luin, että portaat oli purettu vuonna 2021, ja vaikutti vähän siltä, että ne oli purettu polttamalla. Maassa oli nimittäin hiiltyneen näköisiä nauloja.
Kultalassa olisi ollut autiotupa ja tuvassa tilaa, mutta halusin välttää turistikohteita. Pystytimme tarpin mukavalle nurmikolle. Toiset vaeltajat kommentoivat, että ilmanvaihto on meillä ainakin kunnossa. Teemu katseli verkon läpi hyttysaiheista luontodokumenttia, kun minä jo nukuin.
Iloista (sade)hakeväkeä, taustalla riippusilta.
Lapinorvokki.
Liljeqvistin kämpässä käyminen vaatii nöyrtymistä.
Heräsin sateiseen aamuun, Teemu veti sikeitä. Meillä on majoitteena laavukangas “tuulitunnelina” eli A-mallin pystytyksenä, ja sisällä kahden hengen hyttysverkko. Teemu oli yön aikana pyörinyt kertaalleen ulos verkosta, ja olin pyöritellyt Teemun ja asetellut verkon uudestaan. Aamulla Teemun oikeasta poskesta näki, miltä kohdalta naama oli nojannut verkkoon.
Oli tarkoitus kuivatella varusteita aamulla sateen väistyttyä, mutta tihkusade alkoikin aina uudestaan. Makuupussille löytyi kuivatuspaikka jonkun vajan katon alta, toiselle autiotuvan eteisestä. Autiotuvassa oli yöpynyt yksi mies. Kultalan edustalla teltassa ei vieläkään näkynyt elonmerkkejä, ja Teemu epäili, että teltta oli pelkkä kulissi. Katselimme museot, mutta Teemua eivät vanhat hirret juuri liikuttaneet.
Kirjasta olin lukenut, että Ivalojoen etelärannalla kulkee polku aina Sotajoelle saakka. Björklundinojan jälkeen se oli jopa merkitty karttaan. Paikoin polku kulki mukavasti varvikossa, paikoin katosi kokonaan kivikkoon. Silloin yritettiin etsiä ne kivet, joista jäkälä olisi hiukan kulunut. Reitillä oli yksi kalteva, jokeen viettävä kallio, mutta se oli vain metrin levyinen. Pääosin kuljimme noin metrin–parin korkeudella vedestä.
Oli jotenkin jännittävää kulkea salaisella polulla. Yritin pysyä selvillä sijainnista laskemalla karttaan merkittyjä koskia, mutta koska en ole kovin kokenut koskenlaskija, tarkka paikka oli jatkuvasti vähän hukassa. Huomaisimme kuitenkin Björklundinojan ja varsinkin Sotajoen sitten, kun sinne saapuisimme.
Teemu harjoitteli hiukan vastentahtoisesti erätaitoja keittämällä meille ruokaa. Kuulemma koulussa kaasupoltin sytytetään pareittain ja lievällä paniikilla, mutta täällä primus piti osata sytyttää itse. Lounasta syötiin parin tunnin matkan jälkeen, kun oli kävelty jopa 3 km. Eteneminen oli hidasta, mutta toisaalta palkitsevaa.
Bongasin pienen, vaaleanpunakukkaisen kasvin, jolla oli lehtiruusuke maan rajassa. En ollut aiemmin nähnyt tällaista kukkaa. Kuvasin sen ajatellen, että äiti ja isä sitten kertoisivat minulle. Kotona hämmästys oli suuri, kun kukkaa ei tunnistettukaan. Kävin läpi ensin Suomen tunturikasvion ja sitten Suomen rantakasvionkin melkein kokonaan ennen kuin tärppäsi: kyseessä oli lapinesikko, joka kasvaa puronrannoilla ja nimenomaan Ivalojoella.
Björklundinojan yli pääsee kiviä pitkin. Sen jälkeen alkoi joenrannassa tulla vastaan merkkejä ihmisistä: saappaanjälki, puuhun sidottu kanootti, lohivene, pressuteltta, nuotiopaikka, kullanhuuhdontaränni. Ihmisiä ei näkynyt. Veikkaan, että kullankaivajat tulevat veneellä valtaukselleen taas kesäloman koittaessa.
Ennen reissua olin selvittänyt, että Sotajoen yli pystyy kahlaamaan. Omasta edellisestä kahluustani oli jo aikaa, ja Sotajoki olisi Teemun ensimmäinen, jos siitä uskallettaisiin lähteä yli. Suukoski näytti vuolaalta ja hankalalta. Kävelimme hiukan eestaas ylävirtaan ja takaisin, mutta aivan ihanteellista paikkaa ei löytynyt. Tästä olisi sitten yritettävä.
Etsimme metsästä hyvät sauvat kaatuneiden puiden latvoista. Neuvoin Teemulle perusteet: hyvä tuki sauvasta alavirran puolelta, kunnon jalansija ennen seuraavaa askelta, lantiovyö auki. Kävin mielessäni läpi riskit ja ratkaisut: jos kastuttaisiin, lähellä olisi autiotupa, jossa voisi lämmitellä; jos menetettäisiin rinkka, molemmissa rinkoissa olisi tulitikut, veitsi, puhelin ja vaatteita; lähimmälle tielle oli muutaman tunnin matka. Teemulle sanoin, että on ok kääntyä takaisin. Sitten suklaapalat suuhun ja veteen.
Sotajoen virta oli vuolas, ja sauvat tulivat tarpeeseen. Onneksi vesi ei ollut aivan jääkylmää, tai ehkä adrenaliini lämmitti sopivasti. Teemu käveli ensin perässäni, mutta puolivälissä jokea pidimme jo kädestä tukea. Vettä oli polveen asti, paitsi viimeisillä parilla metrillä puoleen reiteen. Oli hyvä idea kahlata kengillä eikä sandaaleilla, kun kengät olivat joka tapauksessa varvikosta märät.
Vastapäinen törmä oli jyrkkä ja korkea. Päällä kaadoimme vedet kengistä ja puristelimme sukkia. Teemu mietti, pitäisikö syödä vielä toinen suklaakeksi, “no miksipä ei”. Ihmettelimme, mitä äsken oli tullut tehtyä, ja onnittelin Teemua uudesta saavutuksesta.
Toivo Liljeqvist tuli 40-luvulla kultamaille ja rakensi Sotajoen törmälle itselleen kämpän vuonna 1948. Nyt kämppä on Metsähallituksen ylläpitämänä autiotupana. En ollut odottanut ihan näin pientä tupaa, mutta tämä oli tosi sympaattinen ja varmasti lämpenisi nopeasti. Edellinen kävijä oli lämmitellyt täällä maaliskuussa. Sanoin Teemulle, että tänne voisi jäädä kuivattelemaan kenkiä, mutta Teemu sanoi vaeltavansa vielä pitkästi. Pihalla ihmettelimme kuoppaan rakennettua museosaunaa. Kiukaalla kyltti kielsi lämmittämisen.
Pian Liljeqvistin kämpän jälkeen tulimme paikkaan, josta Sotajoki olisi kai mieluummin kannattanut kahlata. No, olimme jo oikealla puolella, emmekä lähteneet testailemaan. Sen sijaan suuntasimme mönkijäuraa ylärinteeseen, kohteena Ritaojan latvalammet. Teemu pääsi kokemaan poroaidan alittamisen. Aidan alla oli juuri sopivasti tilaa. Olin kartasta arvellut siinä olevan portin, kun polku vaihtoi aidan puolelta toiselle.
Illalla emme laittaneet leiriä ihan lammen rantaan vaan vähän ylemmäs, koska olisi tulossa kylmiä öitä. Tarpin toinen pää kiinnitettiin puuhun, jonka oksat saisivat suojata meitä. Hölmösti päästin itseni jäähtymään illalla ennen makuupussiin menoa, ja pelkkä ajatuskin kylmästä yöstä palelsi.
Automaattinen kullanhuuhdontakone.
Aamu oli aurinkoinen ja kuiva, hengitys hiukan huurusi. Heräsin seitsemältä keittämään jasmiiniteetä ja kirjoittelemaan. Päivästä tuli kaunis, illasta kylmä. Aloitimme päivän taipaleen seuraamalla pikkuhiljaa kasvavaa Ritaojaa aina isommille lammille saakka. Sekä ylemmät että alemmat lammet ovat törmäisessä hiekkamaassa, matalia ja kirkkaita. Vesi näyttää turkoosinharmaaseen vivahtavalta. 295,5-lammen rannalla oli vietetty paljon iltoja tulilla. Tänne haluaisin tulla syysaikaan ja laittaa itsekin tervastulet.
Kartalla Sotajoen ja Palsinojan välillä kiemurtelee kummallisia pikkuteitä ja ajouria. Ne ovat kullankaivajien mönkijäreittejä ja suuremmat asuntoautolla ajettavia. Törmäsimme ensin autioon valtaukseen ja mielenkiintoiseen automaattihuuhtomakoneeseen, ja jatkoimme sitten hiekkamaahan uurtunutta ajouraa pitkin. Tavoitteena olisi tavata tänään ainakin yksi kullankaivaja ja samalla päästä eroon pienestä roskapussistamme. Viimeisessä mäessä ennen Selperinojaa tulikin vastaan auto, jonka eläkeläiskuski kertoi vanhojen yksinäisten miesten muuttuvan höpöttäjiksi.
Jälkeenpäin tarkasta kartasta katsottuna Selperinojan yli olisi ollut hyvännäköinen kahlaamo ajotien päästä hieman luoteeseen. Me kuitenkin kahlasimme nilkkasyvyisen puron yli jo aiemmin. Kun ylitettävänä oli vielä Kuusipäänoja ennen Siliäselälle kiipeämistä, aloin ottaa kenkiä pois. Sanoin Teemulle, että kun puro on ylitetty, tulee jostain kullankaivaja sanomaan, että miksi että menneet tuosta sillasta 10 metrin päästä. Teemu lähtikin tutkimusretkelle ja palasi sitten kertomaan, että 15 metrin päässä tosiaan oli ylityskelpoinen kivikko. Siitä hypimme.
Muistikuvieni Siliäselkä oli helppokulkuinen tunturinummi. Jouduimme kuitenkin jatkuvasti mättäiselle suolle, jossa oli hankala kulkea. Maassa kukki reissun ensimmäinen sielikkö. Kapustarinta ja joku pitkä-käyränokkainen lintu pitivät meille seuraa, ja varsinkin jälkimmäisellä oli hyvin paljon asiaa.
Yöpaikkakohteena oli Siliänseljänlampi, joka vaikutti pikkuiselta suolammelta tunturien välissä. Tarkemmin katsottuna sitä ympäröivät joka puolelta tiheät korkeuskäyrät. Järven länsipäässä kävi selväksi, että rantaa pitkin ei voitaisi kulkea. Kiersimme siis pitkän pätkän kallioisen metsän kautta. Viimein järven itäpäähän laski puro, jonka notkoa tai kurua seuraten löysimme kohteeseen.
Siliäseljänlammen itäpäässä on idyllinen tulipaikka, mutta se on myös tuulipaikka. Laitoimme ruokaa ja pystytimme tarpin niin hyvin kuin taisimme. Lähdin sitten lämpimikseni juoksemaan etelänpuoleista rinnettä ylös, kun siinä kerran kulki polkukin. Ylhäällä tajusin, että kehuttu leiripaikka on siellä, tasaisella hyllyllä. Siirsimme tarppia kaksi korkeuskäyrää ylemmäs. Oli kylmä, mutta ainakin olisimme suojassa suoraan järveltä puhaltavalta tuulelta sekä notkoon valuvalta kylmältä.
Teemu ei hyppää Kulmakuruun.
Ruokablogikuva.
Heräsin yöllä siihen, kun teltan ohi polkua kulki mies koiran kanssa. Koira olisi tullut haistelemaan majoitettamme, mutta mies kuiskaili rauhoitellen sen nimeä: "Taro. Taro!" Herättyäni vähän lisää tajusin, että mitään miestä ja koiraa ei ole, vaan ulkona kulkee hörähteleviä poroja. Näinkin muutaman juoksevan aivan tarpin edestä ennen kuin taas vaivuin uneen.
Tuuli oli kääntynyt yöllä niin, että se ei enää puhaltanut vasten tarpin seinää vaan suoraan tuulitunneliin. Onneksi kiinnitykset pettivät vasta aamupalan aikaan, kun yhden nurkan maakiila irtosi. Pesin vähän aamupyykkiä, tuulisessa säässä vaatteet kuivuisivat.
Kun yritin keittää puuroa, kaasukeitin ei suostunutkaan yhteistyöhön. Pullossa hölskyivät vielä raskaimmat jakeet, mutta kevyimmät oli poltettu pois. Ihmttelin asiaa jo tuolloin metsässä ja myöhemmin vielä kotona: butaanin kiehumispiste on 0 astetta, eikä ilma minusta ollut pakkasella. Muista jakeista isobutaani kiehuu -12 asteessa ja propaani -42 asteessa. Lämpötilasta tämä kuitenkin oli kiinni, sillä sama kaasupullo suostui toimimaan myöhemmin, kun keli oli lämmennyt. Kaasuna oli jostain halvalla ostettu Tarmo (50-55 % isobutaani, 20-25 % propaani, 20-25 % butaani).
Kun söimme aamupalaksi voileipiä puuron sijaan, tein riskiarvion. Ilmat eivät olisi yhtään lämpenemässä. Jos toinenkin (vielä korkkaamaton) kaasupullo päättäisi tehdä tenän, meillä ei olisi lämmintä ruokaa. Alun perin oli tarkoitus käyttää perjantai Tolospään valloitukseen eli tehdä pieni harharetki sivistyksestä poispäin, mutta päätin, että nyt olisi viisaampaa jatkaa kohti Saariselkää. Olisi sielläkin huippuja, erämaata ja maisemia.
Harmittelin itse vähän liikaakin kylmyyttä ja suunnitelmanmuutoksia, mutta Teemu piti iloista mielialaa yllä. Ensin Teemu halasi minua ja sanoi, että aina ei voi suunnitelmat onnistua ja että kaksi hyvin mennyttä vaellusta on takana. Matkalla sain lisäksi kuulla pitkät esitelmät Dungeon Cards -pelistä. Sanoin jossain vaiheessa Teemulle, että aikuisen pitäisi huolehtia lapsen mielialasta eikä toisinpäin.
Lämpenimme vähitellen, kun kiipesimme nimettömien mäkien yli Hirvas-Niilan Aitavaaran nimetöntä kurua katsomaan. Kuruun on hyvät näköalat pohjoisseinältä, ajouralta laskevan puron varresta. Katselimme vastapäisiä jyrkänteitä kunnes ne alkoivat näyttää liikaa palapelin kuvalta: samanlaisena toistuvaa kalliota ja kivikkoa, siellä täällä yhden palan kokoinen pensas tai muu väriläiskä. Äkkiä pakoon.
Lounaspaikaksi löysimme salaisen pöytäpaikan, jonka sijaintia ei paljasteta tässäkään. Yhden puron varrella oli pöytiä, penkkejä ja muita rakennelmia. Mitään polkuja ei näkynyt mihinkään suuntaan. eikä puroakaan mahtunut seilaamaan kuin kaarnalaivalla. Nuudelilämminkuppisoppa sai Teemulta kehut.
Harripään Rumakurulla Teemu ihmetteli, miksi sille on annettu nimi mutta edelliselle kurulle ei, ja että onko Rumakuru jotenkin erityisesti turisteja houkutteleva nimi. Kuru olisi ilmeisesti ollut kuljettavissa päästä päähän, mutta pohja koostui isoista sammaloituneista kivistä ja niiden välissä olevista sammaleen peittämistä koloista. Kurkkasimme vain ensimmäisen mutkan taakse. Eiköhän paikka ollut sillä nähty.
Harripään paljaalta laelta näkyi Kaunispään pilalle rakennettu huippu. Kiilopäätä en osannut tunnistaa kumpuilevien tunturien keskeltä. Istuimme pitkään katselemassa Kulmakurua, joka oli kesäasussaan paljon vaikuttavampi kuin talvella. Mittakaava hukkui jo paikan päällä, puhumattakaan valokuvista.
Tästä eteenpäin reitti oli helppo, merkitty hiihtolatu. Kävelimme hanhenmarssia aina Harriojan päivätuvalle asti. Tuvalla oli jonkinlainen identiteettikriisi, koska sen nimi vaihteli monenlaisina yhdistelminä, mm. Pikku-Harriojan tulistelupaikka. Kartassa taas lukee kota. Illalla tuvan nuotioalustalta sai kaivattua lämpöä luille. Iltapäivästä oli tosin lämmennyt lähes t-paikakeliksi (ja olin uskaltanut ottaa kaasupullon pois takin alta), mutta yö uhkasi taas kylmää.
Veikeät vaeltajat vastavalossa.
Ei kovin ruma kuru.
Oli juhannuspäivä ja sen mukaiset kelit: oliiviöljy oli jähmettynyt pullon pohjalle sameaksi köntiksi eikä liikahtanut mihinkään, vaikka pullon käänsi. Uusi kaasupullo sentään päästeli sujuvasti kaasua. Tein aamutulet eilen ahkeroiduista kiehisistä ja muistin taas, miksi lämpimiä voileipiä kannattaa paistaa nuotiolla.
Teemua huvitti kartalla Vihaisen-Seppäsen maa. Itse yritin seurailla suolla kulkevaa hiihtoreittiä samaan aikaan, kun kävelimme korkeammalla mäellä olevaa kuivaa polkua pitkin. Hiihtolatu ylittäisi Tolosjoen jossakin sopivassa kohdassa, jossa myös me kahlaisimme joen yli. Koko joki oli kauttaaltaan matala, eikä mikään ylityskohta ollut toista kummempi. Vesi oli kyllä kylmempää kuin aiemmissa joissa, ja kipaisin vain nopeasti yli jättäen Teemun oman onnensa nojaan.
Retkeilykartta 1:50000 ei paljasta kaikkia polkuja, mutta olin esiladannut puhelimeeni maastokartat tarvittavalta alueelta, ja niistä paljastui vielä yhtä pykälää tarkempi taso. Sen avulla löytyi Isolta Hangasselältä meille sopiva polku, joka veisi Kuivakurun huuhtomolle. Paikka olisi ilmeisesti mielenkiintoinen, koska se oli merkitty karttaan tähdellä. Kävikin ilmi, että Laanilassa kulkee 8 km pitkä kultareitti, joka esittelee kullankaivuun historiaa. Kävelimme puolet reitistä – toinen puoli pitäisi tulla katsomaan toisella kertaa.
Kuivakuru oli kuivatettu kaivamalla 200 m pitkä avoviemäri Tolosjokeen. Lopputulos: ei siellä ollutkaan juuri kultaa. Toisessa paikassa oli kaivettu 16 m syvä pystysuora kuilu ja alas vielä vaakakäytäviä. Tulos: ei sielläkään ollut. Ehkäpä todelliset kultapaikat ovat vielä niin aktiivisessa käytössä, että niitä ei ole vielä päästy museoimaan. Kylttien lisäksi mielenkiintoista oli bongata tien varrelta ruostuneita koneen osia ja sortuneita kämpän tulisijoja.
Laanilan kahvilaa kohti oikaistiin sähkölinjaa pitkin. Hiihtoladun piti tulla meitä poikittain vastaan, mutta jotenkin risteys meni ohi silmien ja kävelimme ylimääräisen kilometrin moottorikelkkauraa. Löysimme kumminkin kahvilan, jossa tarjoiltiin juuri sellaisia reilusti täytettyjä marjapiirakoita, kuin muistin hiihtolomilta.
Karttamme oikea reuna tuli vastaan, mutta loppumatka oltaisiin niin hyvin merkityillä reiteillä, että riitti räpsäistä kuva kesäreittien kartoista. Muutaman vuoden takaisten muistojen joukosta löytyi samoja reittejä hiihtolatuina. Latukoneita varten oli tietysti rakennettu massiivisia siltoja ihan pientenkin purojen yli. Toisaalta jonkun tunturin yli kuljettiin kesäreittiä, johon ei latu mahtuisi. Tunturipolulla lenteli tunturimittareita ja vihertäväsiipisiä perhosia.
Olin päättänyt etukäteen, että emme menisi ollenkaan UKK-puistoon hakemaan mahatauteja, ja Metsähallituskaan ei suositellut yönyliretkiä puistoon. Rikoimme nyt näitä molempia vastaan, kun yövyimme Rumakurun päivätupan nurkilla. Metsähallitus oli julkaissut listan taukopaikoista, joita sairastuneet olivat käyttäneet, ja niitä oli aivan ympäri puistoa mutta ei Rumakurulla. Emme silti menneet tupaan.
Iltaseuraksi meille saapui kevyitä varusteita kantava iso Teemu, jolla oli itse ommeltu reppu, 1,5 m x 3 m tarppi ja puolen litran kattila. Mietin, millä varusteilla menisin, jos kulkisin yksin. Juttua riitti, ja sain idean mm. itse ommeltavaan makuupussin hyttysverkkoon.
Lunta kuruissa.
Aamulla öljy oli nestemäistä ja ampiainenkin lennossa, ts. oli lämmintä. Iso Teemu oli nähnyt jo kuukkelin ja ketun. Me emme nähneet koko reissulla yhtään kuukkelia, mikä oli kyllä aika merkillistä.
Kiilopäälle olisi päässyt lyhyttä reittiä Ahopään yli, mutta Teemu halusi edes hiukan enemmän kävelyä viimeiselle päivälle. Ihmettelimme Luulammella kivikautisesta asutuksesta kertovia tauluja. Teemu purnasi, kun asuinpaikat oli muka aidattu, mutta aita ei ollut yhtenäinen eikä ympäröinyt koko kiellettyä aluetta!
Oikea akillesjänteeni päätti kipeytyä viimeisessä nousussa Kiilopään harjannetta kavuttaessa. Yritin välttää isompia vammoja ja lastasin painavaa tavaraa Teemun kyytiin. Alamäen tulin sauvojen avulla keventäen. Pientä jomotusta akilleeseen kehittyi, mutta venyttely sekä Siirin hieronta ja hyvät jumppaohjeet korjaavat tilanteen.
Bussi- ja junaliput oli ostettu vasta maanantaille. Vietimme vuorokauden verran hotellilla lähinnä syöden ja seuraavaa ruokaa odotellen. Kävin saunassa, mutta onneksi tunturipurossa pulahtamisen saattoi jättää väliin sillä verukkeella, että uikkareita ei tullut mukaan. Kiilopään huippu jäi valloittamatta. Tuskin se sieltä mihinkään menee.
Mahatautivaarasta huolimatta erämaahan lähti joitakin seurueita kovin isojen rinkkojen kanssa. Muuan nuori mies saapui sateessa hotellille ja kertoi 13 vuorokautta aiemmin lähteneensä Kiilopäältä käymään Raja-Joosepissa. Mönkijämiehet olivat tulleet hänelle kertomaan, että täällä on epidemia. Bussissa pariskunta kertoi viikostaan Muotkalla. Rovaniemen asemalla puolestaan oli vanhempi herra, joka oli viettänyt pari viikkoa Vätsärissä. Luontomatkailu tuntui tehneen meille kaikille kovin hyvää.
Kulmakurulla.
Teksti Tiiti Kellomäki, kuvat pääosin Tiiti Kellomäki 2025. Retkisivuille