Teemun kanssa Karhunkierroksella

Yksisilmäinen karhu.

3.—7.6.2024

Kävinpä taas Teemun kanssa vaelluksella. Teemu on 12 v ja reipasta seuraa. On ilo kulkea itse kasvattamansa vaellusseuran kanssa.

Ennen reissua tuntuu siltä, että ruokaa on vähän ja vaatteet on karsittu minimiin. Vesipulloja on luultavasti 1,5 l liikaa. Trangia tuntuu aivan yliampuvalta, mieluummin olisi mukana primus-kaasukeittäjä. Samoin teltta lienee turha, ja laavukankaalla ja hyttysverkolla pärjättäisiin kyllä. Näitä voidaan kokeilla ensi vuonna.

Teemun sadekamppeet on ennen reissua kyllästetty ja kengät vahattu. Tiitin kenkiä on hieman kyllästetty. Tiitin rinkan sadesuoja kyllästettiin.

Teemu puhuu jo ensi vuoden vaelluksesta ja Kerttu kyselee, milloin voi tulla mukaan vaellukselle. On luvattu minivaellus Kertun kanssa, sitten kahden yön vaellus porukalla kansallispuistossa ja sen jälkeen yhteinen vaellus vaikka Lapissa. Teemu: “Mennäänkö me sen lisäksi meidän omalle pitkälle vaellukselle?”

Muuta reissusta

Puikkokämpän rauhaa. Siellä on myös joutsenia. Jyrkkää! Ristikallio.

Matka ja maanantai

Kun vaihtoehtona on joko nukkua junassa pätkittäin tai ajaa 9 h autoa, kun vieressä joku puhuu taukoamatta Minecraftista, on valinta helppo. Saavuimme Kemijärven rautatieasemalle ja jatkoimme siitä pikkubussilla kohti Rukaa. Bussissa tapasimme kolme lukiolais-ylioppilasta, joilla oli sama matka. Olimme kaikki katsoneet, että Käylästä pääsisi kätevästi bussilla Karhunkierroksen lähtöpisteelle, mutta koska bussi kulkisikin vasta torstaina, otimme kimppataksin. Tytöt olivat lähdössä ensimmäiselle vaellukselleen. Kulkisimme ehkä samaa matkaa.

Valitsin tällä kertaa Ristikallion reitin, koska Hautajärvelle vievät viimeiset 10 km ovat suoraan sanottuna tylsiä. Tällä reitillä matkaa tulisi 72 km, joka oli ihan sopiva viiden päivän matka Teemun kanssa. Sitä paitsi minulla oli Ristikallion komeat rotkot vielä näkemättä. Aluksi reitti kulki soiden ja metsien läpi, mutta vähitellen maastoon kohosi myös kalliojyrkänteitä. Rinkka ei painanut, hyttysiä ei näkynyt, aurinko paistoi ja askel oli keveä. Oli hienoa olla pitkästä aikaa vapaana vaelluksella.

Ihmettelimme Ristikallion jylhyyttä hetken. Maisema oli ällistyttävä, ja sitten tajusimme vielä mennä varsinaiselle näköalapaikalle. Kartasta on mahdotonta laskea jyrkänteen korkeuskäyriä, mutta puiden korkeudesta saattoi päätellä, että pudotusta on kymmeniä metrejä. Taisimme itsekin seistä samanlaisen jyrkänteen reunalla. Onneksi Suomen kansallispuistoissa ei ole vielä jouduttu asentamaan aitoja vaarallisille kohdille.

Teemu oli ottanut mukaan piirtämiään Oudot tavat kuolla -sarjakuvia ja esitteli niitä kaikilla taukopaikoilla suunnilleen jokaiselle. Tämä oli mukava tapa lähestyä tuntemattomia, ja Teemu sai yksinomaan positiivista palautetta sarjakuvistaan.

Lounaan jälkeen pidimme reipasta tahtia ja saavuimme Taivalkönkään autiotuvalle paljon ennen tyttöjoukkoa. Vanhan tuvan yläkerta oli lämmennyt auringossa tukalaksi, mutta alakerrassa oli viileämpää. Yritin houkutella Teemua lähtemään ilman rinkkaa iltaretkelle Oulangan kanjonia katsomaan, mutta Teemu oli sitä mieltä, että ensimmäisen päivän on hyvä olla hieman leppoisampi. Keittelimme siis rauhassa päivällistä ja iltapalaa samaan pöytään saapuneiden tyttöjen kanssa eväitä vertaillen. Teemun viihdytysmetodeissa oli vuorossa Rubikin kuutiolla elvistely. Itse veistelin vanhan tavan mukaan voirasian kanteen napsautettavan voiveitsen.

Tupaan saapui iltasella joukko kälviäläisiä, jotka kertoivat olevansa iltaunisia ja vetäytyivätkin jo kahdeksalta yöpuulle. Seurasimme pian perässä. Yritin nukahtaa kosken kohinaan, mutta havahduin siihen, että kohina voimistui ja tuli ikään kuin valoisampaa. Joku iltakulkija oli avannut oven, mutta tullut siihen tulokseen, että nukkuu ennemmin teltassa. Lopulta minullekin tuli uni kovalla laverilla.

Neidonkenkä, Oulangan kansallispuiston nimikkolaji. Sitä ei voi kiertää. Kiutaköngäs, siitä jo Anssi Tikanmäki musisoi.

Ukkosen uhkaa tiistaina

Käläviäläiset nousivat jo puoli kuudelta, enkä minäkään enää saanut unta. Menin keittelemään aamupuuroa ja laittamaan varusteita valmiiksi. Illalla oli katsottu, että klo 10 alkaa sade ja klo 13 kova ukkonen. Ilmatieteen laitoksen sääennusteessa sateen värinä oli violetti – 9 mm/h! Meidänkin oli siis syytä lähteä hyvissä ajoin liikkeelle. Päivän matka kulkisi leppoisissa kangasmaastoissa Oulangan luontokeskukselle, jossa pitäisimme sadetta lounaan merkeissä. Illaksi tähtäsimme Ansakämpälle.

Osoittautui, että Taivalköngäs koostuu kolmesta koskesta, tai kosken keskellä on kaksi isoa saarta, miten asian haluaakaan nähdä. Kosket ylitettiin komeita riippusiltoja myöten. Polku nousee sitten korkealle hiekkakankaalle.

Ylämäessä onnistuin näkemään pari kukkivaa neidonkenkää, Oulangan kansallispuiston nimikkokukkaa. Tämä kämmekkäkasvi viihtyy kalkkipitoisilla mailla, joilla tapaa usein myös muita vaativia kasvilajeja. Karhunkierroksen varrella biotooppi vaihtelee vähän väliä. Ainakin minun kasveista kiinnostuneeseen silmääni näkyi selkeästi, miten kanervainen hiekkakangas muuttui välillä reheväksi lehdoksi. Pikku purot pitävät huolen siitä, että kosteutta riittää. Runsulammen laavupaikalta katsottuna vastaranta näytti aivan maatalon pihalta koivikkoineen ja tulvaniittyineen.

Tulvista puheen ollen löysimme Taivalkönkään rannalta todisteita kahden metrin tulvasta. Puiden oksiin oli tarttunut veden kuljettamaa kuivaa heinää. Tulva oli siis hiponut riippusillan pohjaa.

Aurinko paistoi aina vain, kun saavuimme luontokeskukselle. Söimme rauhassa lounasta ja luimme luontokeskuksen kaikki tekstit, ja viimein ilma suvaitsi pimetä. Koko ajan salamoi ja jyrisi, ja sade oli rankka, vaikka ei ihan 9 mm/h asti päästykään. Sähköt pätkivät. Aika moni vaellusseurue piti sadetta luontokeskuksen lipan alla. Tytötkin olivat ehtineet perille ennen sadetta, vaikka heräilivät tuvalla vasta silloin, kun me jo lähdimme.

Sateen jälkeen metsässä oli ihanan raikas tuoksu. Varoittelin Teemua Kiutakönkään näköalapaikan liukkaista kallioista. Pystysuorat punaiset kallioseinät olivat näyttävät ja koski varsin meluisa. Mietin melun psykologiaa: töissä tällainen humina tai hurina rasittaisi kuuloa ja mieltä, mutta täällä se vain huuhteli korvia ja sielua.

Merenojan nuotiopaikalla tapasimme 15-vuotiaan vaeltajan ja isän. Heitä kuulemma alkoi jo ärsyttää tallusteleminen, kun ainoa tapahtuva asia on kilometrien kertyminen. “Kilometrin välein pitää juoda ja kolmen kilometrin välein syödä jotain, mitään muuta ei tapahdu.” Neidonkengätkin olivat heiltä jääneet huomaamatta. Myöhemmin Ansakämpällä sama pari pääsi kastelemaan siimoja ja toivottavasti ilahtumaan.

Matkan varrella oli ollut niin hyvin vesipaikkoja, että en viitsinyt kantaa mukana enempää vettä kuin mitä pieniin juomapulloihimme mahtui. Kartallakin näytti, että kulkisimme Oulankajoen vartta. Harmi vain, että mittakaavassa 1:50000 ei ollut aivan selvää, kuljemmeko rantaa hipoen vai 30 metriä korkeammalla. Viimeinen pari kilometriä ennen Ansakämppää polku kulki kuivan ylätasangon reunaa, ja Teemu oli nääntyä janoon.

Ansakämppä on syvällä joen rannalla korkeiden portaiden juurella. Perille päästyämme käläviäläinen ilmoitti heti, että täällä ei ole minkäänlaista nettiä. Säätiedotus oli katsottu jo ylätasangolla, eikä puhelinta muuhun tarvittaisi.

Teemu sai vettä ja minä keskityin laittamaan kanarisottoa suoraan pussista. Olin liian väsynyt keräämään roskia kämpän pihalta, vaikka se on yleensä kuulunut äidin opettamiin hyviin tapoihin. Ruoan jälkeen me molemmat virkistyimme niin, että Teemu juoksenteli ympäriinsä ja minä poikkesin iltapesulle jokeen. Tuvan kohdalla joessa oli hauska pyörre, ja rantavesi virtasi vasemmalle, vaikka joen virtaussuunta oli oikealla.

Tässä samassa kämpässä olimme yöpyneet hollantilaisen seurueen kanssa vuonna 2006. Silloin ei huomattu eikä nytkään, että tuvan vieressä oli Oulankajoesta irronnut juolua eli entinen joenmutka. Huomasin sen vasta jälkikäteen kotona Retkikartta.fi:stä korkeuskäyriä laskiessani. Ensi kerralla pitää käydä tutustumassa paikkaan.

Selittelin Teemulle, miksi joen mutkat lähtevät kaartumaan ja miksi vesi kuluttaa hiekkatörmiä. Teemu: “Tuntuu, että vesi ei voi tehdä paljon mitään, mutta nyt kun sanot sen noin, että jokainen vesipisara törmää seinämään, tuntuu ihan luonnolliselta, että sillä on paljon voimaa.”

Käläviäläiset menivät nukkumaan jo seitsemältä ja me sitten perässä.

Oulankajoki savuaa ennen aamiaista. Luonnon oma soramonttu.

Melkein liian rankka keskiviikko

Meinasin aamulla kerätä ruoanlaittokamppeet tuvan eteen pöydälle, mutta onneksi tajusin, että maisemat ja aurinko ovat joen rannassa. Laitoin pienen keittiömme hiekkatörmälle. Makuupussit ja kengät sai vielä aurinkoon kuivumaan. Sillä aikaa, kun Teemu viivytteli aamupuuronsa kanssa, kävin pienellä aamu-uinnilla. Kovin pitkälle en uskaltanut virtaavassa joessa.

Keskiviikosta tuli hellepäivä. Tallustaisimme vedenjakajamäkien yli Kitkanjoelle ja pääsisimme illaksi Pienen Karhunkierroksen vaativiin maastoihin. Otin Ansakämpältä mukaan litran ylimääräistä vettä, ettei eilinen pääsisi toistumaan.

Kulmakkopuron taukopaikalla meidät saavutti setä, jolla oli varsin kevyet kantamukset. Juttelimme varusteista, ja hän sanoi yöpyvänsä tuvissa ja ostavansa lisää ruokaa Juumasta. Olin itse jo kotona miettinyt, miksi ihmeessä teltta ja trangia pitää ottaa mukaan. Vähän hävetti kantaa putkirinkkaa, mutta toisaalta minulla oli siinä puolentoista hengen tavarat.

Kun polku alkoi laskeutua Kulmakkovaaran rinnettä kohti Jussinkämppää, se oli hyvin pitkostettu. Monissa pitkospuissa oli tekijöiden nimikirjaimet ja päivämäärä. Joissakin luki: “Suomi 100”. Juttelimme vankityövoimasta ja puisten pitkosten korvaamisesta teräsritilöillä.

Tytöt olivat olleet yötä Jussinkämpällä ja lähtivät samoihin aikoihin, kun me saavuimme sinne lounaalle. Olimme lähteneet taas ajoissa, koska Kälviän porukka heräsi viideltä puhumaan ja kolistelemaan.

Jussinkämpällä tapasimme ensi kertaa kolmen naisen porukan, josta saatiin juttuseuraa vielä moneen otteeseen. Teemu esitteli ensin sarjakuvat ja myöhemmin Ylikodalla luetteli alkuaineet järjestyksessä (myöhemmin kertoi, että unohti Nobeliumin). Kävin seuraavana aamuna vielä erikseen sanomassa, että oli ollut poikkeuksellisen hauskaa tavata heidät. Hiukan myös kadehdin tätä porukkaa, koska olisi hienoa saada itsekin tasa-arvoista vaellusseuraa. Teemun kanssa on mahtavaa vaeltaa, mutta yksin vastuussa ollessaan joutuu olemaan koko ajan skarppina.

Päivällistä olisi jälkeenpäin ajateltuna pitänyt laittaa heti jollakin Kitkanjoen varren monista tulipaikoista tai viimeistään silloin, kun polku lähti joelta metsään. Olimme katselleet joenvarren korkeita kalliojyrkänteitä ihaillen, mutta olisi tietenkin pitänyt arvata, että kiipeäisimme itse kohta 60 metriä. Nousu oli niin väsyttävä, että Teemu alkoi poikkeuksellisesti valittaa. Yleensä Teemun väsähtämisen huomaa siitä, että puhe loppuu. Kuuntelin hetken ja sanoin, että väsymys on otettu huomioon, että tilanteelle emme voi mitään, ja että olisi minulle helpompaa, jos Teemu ei valittaisi. Teemu sanoi: “okei!” Myöhemmin Teemu kuvaili olevansa ihan naatti, kalsiumkarbonaatti, ja tästä vielä muunnelmana rikkikarbonaatti.

Jäimme Harrisuvannon laavulle, jonka viereen oli rakennettu massiivinen keittokatos. Edellisellä reissulla tässä oli ollut telttapaikkoja. Laavussa nukkui jo joku, mutta virittelimme hyttysverkon ja mahduimme mukaan. Hyttysiä oli kylläkin yön aikana ehkä kaksi, eikä verkkoa olisi mihinkään tarvittu.

Kepa kävi täällä. Vaarallisissa maisemissa.

Torstai Pienen Karhunkierroksen maisemissa

Aamu valkeni kauniina, ja laavun nuotiokehältä olisi ollut kaunis jokinäköala, mutta koska keittiövälineet olivat eilisen jäljiltä suurkeittiökatoksessa, kokkailin siellä. Laavukaveri keitti aamupuuroa mielenkiintoisella minitrangialla ja Marinolilla.

Pieni Karhunkierros näytti meille jylhiä koskimaisemia toisensa jälkeen niin, että niihin aika lailla turtui. Siilastuvalla Teemu totesi Jyrävä-putouksesta: “Sieltä se vesi tulee kuin apteekin hyllyltä.”

Jätimme rinkat Juuman lähelle ekopisteen taakse ja kipaisimme kevyesti Basecamp Oulangan hernekeitolle. Ilman rinkkoja näytimme ihan päiväretkeilijöiltä. Vanhassa kartassani Pienen Karhunkierroksen reitti oli erilainen kuin nykyään, ja jouduin turvautumaan retkikartta.fi-palveluun, että osaisin kääntyä oikeasta polunhaarasta. Kävikin ilmi, että reitti kulkee nykyisin Basecampin vierestä.

Kun lähdimme syötyämme takaisin, Teemu heittäytyi yhtäkkiä maahan Basecampin pihalla. Kengännauhan rusetin lenkki oli tarttunut toisen kengän nauhakoukkuun, ja siitä täydellinen kamppi. Palasimme sisälle tutkimaan vauriot ja pesemään käden naarmut. Ensiapuvälineet olivat tietysti rinkassa, mutta Basecamp myi retkeilytarvikkeita, mm. laastaria. Molemmissa polvissa oli ruhjeet, vaikka Teemulla oli ollut verkkarit jalassa, ja toisessa kämmenessä pieni naarmu. Pystyimme jatkamaan.

Olin alun perin suunnitellut Porontimajoen autiotupaa yöpaikaksemme, mutta pohdiskelujen jälkeen siirtänyt yöpymisen pykälää lähemmäs Rukaa, jotta viimeisenä päivänä ei tulisi kiire. Teemu ehdotti, että söisimme tuvalla päivällistä, ja se olikin hyvä ajatus, koska seuraava etappi osoittautui varsin mäkiseksi. Illalla Teemu mietti, että ei ole yhtään naatti, vaikka päivän kävely olikin yhtä pitkä kuin eilinen. Ehdotin, että se voisi johtua hyvästä tankkauksesta.

Porontimajoella oli vedenneitoja uimassa koskipaikassa vanhan myllyn vieressä. Annoin yhdelle vedenneidoista hydrokortisonia palaneiden olkapäiden hoitoon. Ulkopöydässä Teemu istahti selin jokeen, mutta siirtyi, kun huomautin, että minä en ainakaan halua kääntää selkääni maisemalle.

Vanhan kartan mukaan reitti Porontimajoelta Kumpuvaaran laavulle kulkisi soita pitkin. Opastaulun kartta kuitenkin näytti, että kiipeäisimme sen sijaan kaikki reitille osuvat vaarat. Näköalat olivat mainiot, vauhti hidas.

Loppumatkasta Teemu alkoi lukea ajatuksia. Kun kopeloin pulloa rinkan pullotaskusta, Teemu sanoi: “Voin antaa sen jos pysähdyt.”

Yhytimme yöksi pari vanhempaa naista, jotka olivat elämänsä ensimmäisellä vaelluksella. Jaoimme laavupaikan ja nukahdimme nuotiotulen hiipuessa. Rinkat oli nostettu puuvaraston katon alle ja laavuun varattu sadevaatteet, koska säätiedotus lupasi jatkuvaa sadetta koko päiväksi. Kumpuvaaran laavun vieressä Iso Kuikkalampi oli ehkä kaunein reitin varrella näkemäni paikka.

Ne komeat maisemat.

Sateinen perjantai ja paluu sivistykseen

Heräsin ja olin varma, että kello on jo kuusi, mutta se olikin vasta 2:58. Nukuin lisää ja kuuntelin välillä sateen ripinää ja ukkosen jyrinää. Kun kuuden jälkeen nousin, ei vielä satanut. Virittelin keittiön kuitenkin puuvajan portaalle, kun laavussa vielä nukuttiin. Naiset heräilivät vasta silloin, kun me jo lähdimme liikkeelle.

Vesisade ei ollut niin kova kuin oli uhattu, ja välillä sade jopa taukosi. Teemun sadetakissa oli liian lyhyet hihat, ja Teemu kaipasi jonkinlaisia hanskoja. Mitään ei kuitenkaan ollut tarjolla. Minulla pysyivät kädet lämpiminä vaellussauvoja heilutellessani. Mietin, että kotona isäni sanoo: “Voi voi, nyt ne kastuvat siellä.”

Kiipeilimme erilaisia pienempiä mäkiä ennen kuin pääsimme Konttaisen juurelle. Muistelen, että Konttaista oli viimeksi suunnilleen kontattu ylös. Nyt pohjoisrinteelle oli laitettu hyvät portaat. Reitti oli linjattu uudestaan kulkemaan kalliojyrkänteiden päälle, näköalapaikoille. Tässä kohtaa meille osuikin aukko pilvissä ja pystyimme katsomaan, mistä oli tultu. Eteläinen reitti kulki rinteeseen nähden viistosti eikä kohtisuoraan niin kuin 18 vuotta sitten.

Valtavaaran piti tarjota komeita näköaloja, mutta koko mäen matka kuljettiin pilven sisällä. Odotetuimpina näköaloina olivat kuitenkin kilometripylväät, joista jokainen kertoisi meille, että olimme taas lähempänä maalia. Fiilistelin Suolammen laavulla ensimmäisen Karhunkierroksen ensimmäistä yötäni. Valtavaaran päivätuvalla Teemu tokaisi: “Täällä on vieraskirja ja tyypit kirjoittaa pöytään.”

Valtavaaran metsän jälkeen emme enää löytäneet opasteita. Yritin etsiä reittiä Google Mapsin avulla, mutta jälkiviisaasti olisi ehkä kannattanut katsoa Retkikartta.fistä. Päädyimme tekemään puolentoista kilometrin sakkokierroksen Rukan huipun kautta. Toisaalta pääsimme siellä näkemään viisi aikuista poroa ja kolme pientä vasaa.

Teemu oli Rukan kylällä aivan seis, mutta onnistuimme käymään kaupassa ostamassa junaeväät ja päädyimme sitten ainoaan avoimeen ruokapaikkaan, Kotipizzaan. Alkumatkasta tuttu tyttökolmikkokin oli siellä, ja oli kuulemma ollut aamupäivästä saakka. Huhujen mukaan joitakin vaeltajia olisi haettu helikopterilla erämaasta, ja tytöt olivat pelänneet, että ne olimme olleet me.

Koskaan en muista nukkuneeni junassa katkeamatonta yöunta, mutta nyt sekin ihme tuli koettua.

Teksti Tiiti Kellomäki, kuvat pääosin Tiiti Kellomäki 2024. Retkisivuille