Viikonloppu 18.-20.6.

Puksutimme perjantaina junalla Ouluun ja majoituimme kavereille. Luulimme menevämme häihin vieraiksi, mutta vielä mitä: mehän ne häät käytännössä järjestimme. Aamuvarhaisesta H-hetkeen saakka leivottiin leipää, leikattiin salaattia, leikattiin sormeen, koristeltiin juhlapaikkaa ja laitettiin bestmanin hiuksia. Vielä seuraavana aamuvarhaisena Tiiti huomasi ajavansa turbosaabia vaaleanpunaiset kumisaappaat jalassa. Tärkeintä oli kuitenkin, että sekä sulhanen että morsian tahtoivat.

Maanantai, 1. päivä

Häistä oli vaellukselle pari mieluisaa seurausta: peukalokyydit sekä Kilpisjärvelle että takaisin. Sunnuntai-iltana lähdimme junalla Rovaniemelle ja yövyimme Tiitin äidin serkun Tuulan anopin sängyssä. Aamuseitsemältä hyppäsimme kaverinkaveri Aleksin kyytiin ja saimme rinkatkin jotenkin penkille istumaan. Kaaresuvannon kohdalla näimme ensimmäiset lumihuippuiset vuoret, ja hetken päästä sekä kuuset että männyt olivat kadonneet maisemasta.

Pääsimme puoliltapäivin perille Kilpisjärvelle ja kävimme sammuttamassa hurjan nälkämme ravintola Marjaksessa Kilpishallin yläkerrassa. Näköala oli melkein yhtä hyvä kuin ruoka: valtavasta ikkunasta näkyi Saana, jonka kylkeen pilvet piirtelivät Koyaanisqatsi-kuvioita. Kaiken kruunasi jälkiruoan kanssa oikea tee, jota yksi ravintoloitsijoista oli vaatinut saada tarjoilla. Viittä eri teelajia oli tarjolla valmiiksi pallotettuina, ja mukana oli myös hyvää Assamia.

Tälläkin kertaa pyrimme ostamaan mahdollisimman suuren osan eväistä paikan päältä. Valitettavasti kaupoista ei yleensä saa neljää desilitraa riisiä minigrip-pussissa, kuten ei Kilpishallistakaan. Siellä oli kuitenkin varsin kattava valikoima kaikenlaista, mitä retkeilijä voi kaivata, myös ruokaisia pussiruokia. Valikoimaa leimasivat erikoistuotteet: tavallista jogurttia oli vain yhtä makua, mutta laktoosittomia ja maustamattomia täydet valikoimat. Kaupassa oli myös iso norjankielinen lihatiski.

Myöhemmin huomasimme, että kauppalistasta oli ollut kaksi versiota, joista toisessa ei ollut kurkkupastilleja. Harmi — ne olisivat tulleet tarpeeseen.

Hallin toisella puolella olevassa retkeilykaupassa ei myyty trangian polttimia (se ei kuitenkaan onneksi ollut unohtunut kotiin). Kaasukeittimiä olisi ollut tarjolla, samoin monenlaisia vaatteita ja retkeilykamppeita. Timon pohkeeseen ostettiin tukiside pitämään jalkapallovammaa aisoissa.

Tavarat mahtuivat rinkkoihin kuin ihmeen kautta. Tiiti laittoi itselleen kauneimman vaelluskampauksen ikinä, ja pääsimme viimein lähtemään. Rinkat olivat raskaat ja polku kulunut. Ensimmäisen rehevän puron äärellä oli pakko pitää kasvikirjatauko, kun Tiiti ei tunnistanut lapinorvokkia. Koivikko loppui pian, ja edessämme avautui joka mäen laelta avarampi näkymä.

Saana on mahtava tunturi ja näkyy kauas, mutta sen takana Norjan ja Ruotsin tunturit ovat vielä mahtavampia. Saanan jyrkkä hahmo hallitsi näkymää koko päivän. Oli päivänselvää, että läntiset tunturit olivat syntyneet eri poimuttumisesta kuin itäiset, sillä niissä oli kaikissa samanlaisia jyrkkiä pahtoja eli kallionseiniä. Paljakalla kävi tuuli ja sää vaihteli: välillä paistoi aurinko, mutta meihin osui myös muutama rae.

Kalottireitti kulkee pienen pätkän Norjan puolella. Rajalla oli kyltti "valtakunnanraja riksgräns" ja toisella puolella "Suomi Finland". Emme tarkkaan tienneet, milloin palasimme Suomeen, koska toista rajaa ei ollut merkitty maastoon mitenkään. Tiiti muisteli Äly-roolipelin hahmoaan, joka pakeni Supoa maasta Kilpisjärven tuntureiden yli. Eipä silloin tiedetty, millaiseen tuskaan tuo hahmoparka joutui.

Yksinäisellä paikalla kivikossa parin järven välissä seisoo Saarijärven tupa, jossa vietimme ensimmäisen yön. Makuulaveri oli täynnä ja lattialla ja eteisessäkin nukkui ihmisiä. Ryhmä teinityttöjä oli palaamassa Haltilta ja selvästi väsyneitä. Pari poikaa Helsingistä aikoi Haltilta Norjaan. Suomalainen poika ja ranskalainen tyttö olivat matkalla Haltille. Kaikki puuhasivat omiaan, mutta puheensorina hiljeni, kun Tiiti luki tuvan vieraskirjasta parhaita paloja ääneen.

Tsekkiläinen biologipari kiinnostui Tunturikasviosta. Siinä olisi kasvien nimet myös englanniksi, mutta tyttö kertoi pärjäävänsä hyvin latinalaistenkin nimien kanssa. Tiiti rupatteli tunturikasveista niin asiantuntevasti, että häntäkin erehdyttiin pitämään biologina. Suomessa kasvaa kuulemma ihania sammalia, mutta harmillisesti lapinalppiruusu (Rhododendron lapponicum) oli jäänyt näkemättä.

Päivän luontohavainnot:

• Tiellä ei ollut poroja
• Tuvan vessan taakse livahti kettu
• Lapinorvokki ja lumileinikkejä
• Etelätuuli

Tiistai, 2. päivä

Aamu ei valkene kesällä pohjoisessa, koska koko ajan on valoisaa. Jos aamu olisi valjennut, se olisi valjennut sateisen näköisenä. Tuuli oli kova ja tänään lännestä, kun eilen se oli ollut eteläinen. Koko päivänä lämpötila ei noussut yli +5 asteen.

Loimme viimeisen silmäyksen Saanaan ja Saanan mastoon Guonjarvággin kurun reunalla. Tiiti laskeskeli linkkibudjettia desibeleinä ja mittaili matkapuhelimella kuuluvuutta. Noin 940 metrin korkeudessa eli 20 metriä kurun rinnettä laskeuduttuamme puhelin lakkasi kuulumasta. Valitettavasti puhelimessa ei ollut kentänvoimakkuusmittari-softaa.

Kurun tunnelituuli oli onneksi myötäinen. Ylitimme vaivatta kiviä pitkin joen, sillä vesi oli matalalla. Kuru — tai laakso — muistutti Ruotsissa Kungsledenillä näkemäämme paikkaa, vaikka taisikin olla mittakaavaltaan pienempi. Alhaalla oli jonkin verran vihreää, vaikkei toki puita, ja rinteet kohosivat molemmin puolin jylhinä. Eteläpuolelle jäi hauskasti ja ilmeisen kuvaavasti nimetty Kalkkinippa.

Kartalla reitti oli näyttänyt nousuiselta; itse asiassa se tulisi olemaan rankin rinkkojen kanssa noustava taival. Askel kulki kuitenkin kevyesti ja maastokin oli helppoa ja tasaista.

Pysähdyimme Kuonjarjoen tuvalle keittelemään kanakeittoa ja linssejä. Saapuessamme "ranskalaiset" olivat juuri lähdössä, ja kun meidän oli aika lähteä, tupaan tulivat "pojat". Tunturissa oli luontevaa puhua toisten ihmisten tekemisistä ilman nimiä, emmekä mekään tainneet kertaakaan esittäytyä kenellekään. Huvittavalla tavalla jokaiselle seurueelle syntyi matkalla nimi, tapasimme näet vielä "tytöt", "miehet", "sedän", "tamperelaiset" ja "jalkavaivaisen".

Kävellessämme ihmettelimme rinkkojen painoa ja vertailimme omiamme ja muiden oletettuja varusteita. "Ranskalaisilla" oli kuulemma myös kymmenen päivän ruoat mutta silti paljon kevyemmät taakat kuin meillä. Mitä teemme väärin? Makuupussit ja teltta on viilattu jo kevyiksi, eikä Savotta-ihminen kovin helpolla muutu kevytrinkkailijaksi. Kumisaappaat meillä kyllä oli painona. Päätekijä taitaa silti olla ruoka: meillä on isot annokset. Suunnittelimme kaikenlaisia kevennyksiä, mutta ne taitavat unohtua ennen seuraavaa reissua.

Kartalla Meekonjärven laakso on pelkkää jyrkännettä. Emme silti olleet osanneet kuvitellakaan, millainen maisema meille avautuisi. Laakson pohjalla on mutkikkaiden järvien jono ja rannoilla harva koivikko. Tätä keidasta reunustavat miltei joka puolelta yli 100-metriset kalliopahdat ja vyörysorarinteet. Järvillä sateli hiljaa, ja meille näyttäytyi kaiken jylhyyden yllä hento sateenkaari. Tämä maisema ei voinut olla Suomesta.

Myötätuulessa kaksikymmentä kilometriä oli vilahtanut ripeästi, ja päätimme jatkaa pienen evästauon jälkeen kohti Pihtsusjärveä. Myöhemmin osoittautui, että tämä oli ollut suurta tyhmyyttä ja ahneutta. Maasto nimittäin muuttui äkisti rakkakivikoksi ja tuuli kääntyi solassa vastaiseksi. Pahimpaan rakkaan oli rakennettu pitkospuut, mutta kivikko jatkui kilometrikaupalla joen vartta. Jopa Timo, joka yleensä osaa arvioida matkat hyvin tarkasti, erehtyi pitämään neljän kilometrin kävelyä seitsemänä.

Joen mutkan takana näkyi jo tupa kuin paratiisi, jonne paistoi aurinko muuten pilviseltä taivaalta. Kartan tutkiminen paljasti kuitenkin, että kyseessä oli porokämppä ja että matkaa Metsähallituksen tuvalle oli pitkästi. Paria päivää myöhemmin kuulimme, että joku oli toiveikkaasti myös ylittänyt Pihtsusjoen pyrkiessään tuvalle. Mukana ollut koira oli vastustanut jo ensimmäistä ylitystä mutta erityisesti paluuta.

Purimme hammasta riittävän tarmokkaasti ja söimme suklaata, ja lopulta hiukan "poikien" jälkeen saavuimme kuin saavuimmekin Pihtsusjärvelle. Tuvassa nukkujien lisäksi oli myös valveilla vanha setä, joka kuljetti antiikkirinkkaansa ja jonka kanssa olimme vielä pitkästi juttelevat Haltin kämpällä. Pojat ja setä puhelivat kaikenlaista, kun taas me heitimme vaatteet kuivumaan ja painuimme nukkumaan. Tässä tuvassa oli sentään kunnolliset naulat ulkoseinässä rinkkoja varten. Myöhemmin yöllä Timon viereen hyökkäsi pari miestä kuorsaamaan. Tuuli ulvoi koko yön savupiipussa ja kolisteli kamiinan luukkuja.

Päivän luontohavainnot:

• Meekon laaksossa on metsä
• Paljon uuvanaa ja liekovarpiota, sinirikkoa
• Jäitä ja vettä taivaalta, kauhea tuuli luoteesta
• +4 astetta

Keskiviikko, 3. päivä

Nukuimme yhdeksän tai kymmenen tuntia ja nousimme sitten katselemaan, miten ylälaverin poika tuli koko ajan lähemmäs reunaa ja roikotti lopulta sääriään makuupussissa laidan yli.

Suunnittelimme retkeä eteenpäin. Tällä tuulella ei yhtään huvittanut ajatus lähteä kierrokselle näin pohjoisessa, vaan palaisimme suosiolla Meekonjärvelle reittiä pitkin. Tänään olisi vuorossa leppoisa päivä. Kävelisimme vain Haltin tuvalle emmekä edes kiipeäisi huipulle. Tuvalla pesisimme kuraantuneita kenkiä ja housuja ja huoltaisimme myös kehojamme venyttelyllä.

Panimme merkille, että tähän mennessä oli syöty vasta yksi oikea ruoka, kun varattu oli kolme. Kehnossa säässä ei tee mieli pysähtyä keittelemään.

Pihtsusjärvi oli vielä osittain jäässä. Vieraskirjamerkinnöistä näkyi, että vielä paria viikkoa aikaisemmin ihmiset olivat joutuneet kääntymään takaisin ennen Haltin huippua, koska lunta oli ollut liikaa. Aamusella oli hetken tuuletonta ja aurinkoista, mutta se kesti vain hetken. Keskipäivällä lämpötila nousi kahdeksaan asteeseen.

Kävelimme hissuksiin kohti Haltia. Polku seuraili jokea, jonka rannoilla oli toista metriä paksuja lumikannen jäänteitä. Lumen halkeamissa oli erikoinen sininen kajo, joka muistutti enemmän astianpesuaineen väriainetta kuin mitään luonnollista. Vähän väliä joki laajeni lammeksi, joiden pinnat olivat aina vain korkeammalla: 850, 880 ja viimein Haltijärvi 920 metriä.

Tunturissa näkee kauas, eikä aina tunnu siltä, että matka etenisi. Tupa oli vieläkin näkyvissä, kun teimme lounasta leppäkertun äidin keittiössä ison kiven juuressa. Onneksi sentään jalkojen alla oli vaihdellen maata, vettä tai lunta upottavana tai kantavana hankena. "Pojat" pyyhälsivät ohitsemme pelkkien päiväreppujen kanssa, aikoivat kuulemma kipaista Haltilla ja palata sitten Pihtsusjärvelle jatkaakseen Norjaan. Kutsuimme heidät teelle Haltin kämpälle, jos kiipeäminen kastelisi jalat tai kylmettäisi sielun.

Kartantekijä oli selvästi käyttänyt taiteilijanvapautta merkitessään Kalottireitin haaran Haltin tuvalle. Timo ihmetteli, olimmeko kulkeneet jo haarasta ohi, mutta eihän oranssipäisistä opasteista voinut erehtyä. Ei sillä, että polku olisi kivikossa ollut mitenkään erilainen kulkea kuin viereinen kivikko: tasapainoilemaan joutui joka tapauksessa, eikä tämä maasto edes kävelemisestä kulu.

Majoituimme Haltin uudelle tuvalle, joka oli melkoinen hotelli. Tilaa oli isommallekin sirkukselle, ja keittiölle melkeinpä oma huone. Varaus- ja autiotupien kaminoiden välissä oli pieni kuivatushuone, joka sai lämpönsä molempien kaminoiden piipuista. Tuvasta tapasimme eilisen sedän sekä pari kiireisempää retkeilijää. He olivat jo käyneet Haltilla ja kiireiset aikoivat jatkaa saman tien takaisin.

Tiiti kiisteli kiireisen helsinkiläismiehen kanssa siitä, oliko polun varressa paljon sinirikkoa vai tunturikohokkia ja voitti tietysti Tunturikasvion avulla. Myöhemmin todettiin, että tunturikohokki oli alkanut kukkia etelässä ja alhaalla, kun taas sinirikko oli ylempien alueiden kasvi. Meekonjärvi toimi tässä jakolinjana.

Viime yön kuorsaavat miehet majoittuivat Haltin vanhaan, neljän hengen tupaan, ja Timo oli tästä salaa iloinen. Meille taas tuli seuraksi pariskunta Tampereelta. Pirkanmaa retkeilee — setä oli Luopioisista ja vieläpä sukua Tiitin muinaiselle lähikauppiaalle. Juttelimme illan mittaan niin Ideaparkin tarjouksista kuin avioliiton ikuisesta kestämisestä seitsemän vuoden rajapyykin jälkeen.

Tiiti huomasi venytellessään, että vasen etureisi ei venynyt samanlaisiin asentoihin kuin oikea, mutta ei vielä ymmärtänyt olla huolestunut. Leppoisan illan päälle menimme nukkumaan jo yhdeksältä tarkoituksena herätä aikaisin kiipeilemään hankikannon turvin.

Päivän luontohavainnot

• +8 ja tuulista, ei sentään sadetta
• Lapinvuokkoja nupulla

Torstai, 4. päivä, vanhan kalenterin mukainen juhannus

Aamu oli huolestuttavan sumuinen ainakin Haltin huipulla. Katselimme sitä aamiaispöydässä ja yritimme kartasta paikallistaa, millä korkeudella pilvi viipyili: ehkä noin 1100 m, kun Haltin huippu on hiukan yli 1300 m. Välillä pilvi liikkui hiukan ylemmäs mutta painui sitten taas alas, eikä se tuntunut olevan moksiskaan kärsimättömistä katseistamme.

Timo oli väsynyt ja myönsi karvain mielin, että kurkku oli kipeä ja ehkä flunssa tulossa. Tämä vähensi kiertelyhaluja entisestään. Huipulle olisi silti kiivettävä, mutta ehkä joutuisimme sen jälkeen jäämään tuvalle pidemmäksi aikaa. Jotenkin erityisen kurjalta tämä tuntui siksi, että koko reissun suunnittelua oli varjostanut Timon jalkavamma, joka ei sitten kuitenkaan varsinaisessa matkanteossa tuntunut.

Naapurimökin miehet kyllästyivät odottamaan pilven hälvenemistä, ja mekin vedimme kumisaappaat jalkaan ja lähdimme kohti huippua polunhaaran ohi oikaisten. Tiiti horjahti kivikossa, mutta vain Tunturikasvio sai vammoja: karttaan tuli Rovaniemen kohdalle suurehko kraateri. Tamperelainen nainen oli ihmetellyt kasvion mukana kuljettamista, mutta nimenomaan rinkattomalla päiväretkellähän se on oikeuksissaan. Nytkin nähtiin vaikka mitä.

Rinteessä oli välillä upottavaa lunta reiteen asti ja alla sohjoa, mutta kumisaappaiden läpi ei vesi tullut eikä lumi päässyt saappaanvarren yli vedetystä lahkeesta. Ainakin kevyellä kantamuksella kumisaappaat tuntuivat ylivertaisilta myös kivikossa. Aina välillä pääsimme nauttimaan myös hankikannosta — niin, ja retkikekseistä, ja tamperelaiset tietysti ohittivat meidät.

Haltin huipulla pääsimme kirjoittamaan nimemme kirjaan (Tiiti on 98056 ja Timo -57) ja nappailemaan turistivalokuvia. Ridnillä oleva apumasto tarjoili Elisan verkossa täyden kuuluvuuden, ja äidit ja Jyrki saivat tervehdyksiä. Vietimme pitkän hetken kartan kanssa katsellen, kuka kukin on tunturien joukossa, mutta Norjan puolelle kartta ei valitettavasti juuri ulottunut.

Suomen korkeimmalla kasvava kukkakasvi, jääleinikki, kasvoi luonnollisesti Haltin huipulla. Valitettavasti huippuyksilö oli vasta nupulla. Sataa metriä alempaa löysimme muutaman kukkivan leinikin, kun kävimme siivoamassa viinapulloja kivenkoloista. Jääleinikin kukka on halkaisijaltaan parisenttinen, siis aivan suhteettoman suuri muuhun kasviin nähden. Kun Tiiti oli kontillaan ihailemassa jääleinikkiä, Haltin yli lensi vielä korppi raakkuen ja täydensi luontoelämyksen.

Tamperelaiset ja Timo nukkuivat kiipelyreissun jälkeen hetkisen. Levättyään Timo totesi, että olo oli riittävän terve kymmenen kilometrin kävelyyn. Päätimme kumisaapastella sen ja kokeilla, miten saapas ja rinkka sopivat yhteen. Hyvinhän ne sopivat. Uskalsimme myös oikaista ja ylittää jäätiköitä, joiden alla selvästi virtasi joki. Hanki kantoi ihmeen hyvin.

Huipulla tuuli, mutta muuten päivä oli aurinkoinen ja tyyni. Lämpötila ei varmaankaan noussut yli kymmenen, mutta sää kohensi silti mielialaa ja paransi sitä kautta maisemiakin. Timo ihaili pienten lumivyöryjen jälkiä Pikku-Haltilla ja Tiiti huomautti, että oli osoitellut niitä jo menomatkalla. Lapinvuokkokin oli avannut nuppunsa siinä kohdassa, jonka Tiiti oli eilen painanut muistiinsa.

Vanhan kalenterin mukaan nyt oli juhannus, olihan 24. kesäkuuta. Tiiti yritti kuumeisesti kerätä seitsemää erilaista kukkaa, ja valikoima monipuolistuikin, kun laskeuduimme. Lopulta valinnanvaraa oli jo niin paljon, että listalta voitiin pudottaa lumileinikki ja saada sinne seitsemän kukkaa myös eri suvuista. Lopullinen tulos oli jääleinikki, lapinvuokko, sinirikko, sielikkö, lapinorvokki, liekovarpio ja uuvana. (Toim. huom. ne kukat jätettiin siis kasvamaan, kerättiin vain nähtyjen listaa.)

Kun ensimmäistä kertaa koko vaelluksen aikana keittelimme rauhassa ja hyvässä säässä polunvarressa, porhalsivat naapurin miehet ohitsemme ja lupasivat varata paikkaa Pihtsusjärven tuvassa. Tiiti veisteli voirasian kanteen sopivan täsmäveitsen, kun Timo laittoi tuhtia muusia.

Illalla Pihtsusjärvi oli peilityyni ja aurinko lämmitti laakson kuuteen asteeseen. Kävimme pesuvatien ja saippuapalan kanssa hyisellä iltapesulla ja kuivattelimme kuistilla. Naamat olivat aiemmin olleet punaisena tuulesta, mutta ehkä joukossa oli nyt myös hiukan auringonpunaa. Siinä olisi voinut istua vaikka kuinka kauan ja vain katsella maisemaa. Näytti ihan Genevenjärven matkailumainokselta.

Päivän luontohavainnot:

• Kaunista, aamulla +2 ja päivällä +6
• Haltin rinteellä jokin härkki, sinirikkoa, jääleinikkejä, ehkä pikkutervakko ja hapro
• Alempana kukassa lapinvuokko, sinirikko, sielikkö, lapinorvokki, liekovarpio, sianpuolukka, uuvana, lumileinikki, kurjenkanerva ja rusonätä
• Korppi ja sopuli
• Halti on ruosteenväristä ja ehkä pyöreämpää kiveä, muualla kivi on melkein vihertävän harmaata.

Perjantai, 5. päivä, juhannusaatto

Tiiti heräsi nukuttuaan mielestään ihan tarpeeksi. Oli valoisaa — ylläri, oltiin Lapissa kesällä, ja siellä on tietysti valoisaa. Tuvan ikkuna heitti valoläikän sellaiseen kulmaan, että nukuttu oli varmasti yli yhdeksän tuntia ja sai jo herätä. Kukaan muu ei ollut vielä hereillä, ja Tiiti hipsi kohteliaasti pihalle ja alkoi vasta siellä hypähdellä auringossa.

Ei ollut enää ihan tyyntä, vaan etelätuuli puhalsi jäitä kohti järven pohjoispäätä. Jäät helisivät mennessään ja Tiiti ihmetteli niitä kaukaisen poronkellon kilkkeenä. Kuikka huuteli järven selällä. Osa eilisillan rauhallisesta tunnelmasta oli mennyttä, kun järvi ei enää ollutkaan peilityyni. Sen sijaan edessä olikin uusi, aurinkoinen ja onnellinen päivä. Auringossa tuvan lämpömittari näytti +17, varjossa lämpötila oli ehkä kuuden asteen kieppeillä.

Lopulta Tiiti kyllästyi ihmettelemään yksikseen ja meni tupaan keittämään puuroa. "Pojat" olivat kirjoittaneet loppusoinnullisen tervehdyksen vieraskirjaan, ja Tiiti jatkoi sitä kertoen Juice Leskisen hengessä Andy McCoyn tremoloinnista. Lähdimme ensimmäisinä tuvasta, mutta hetken päästä meitä jo ohiteltiin.

Kun eilen kävely oli muuttanut talven kevääksi, tänään tuli kesä. Yhä useammat kukat olivat kukassa ja vaivaiskoivuissakin täysi lehti. Ensimmäinen puu seisoi yksikseen Vuomakasjärven rannalla. Mennessä sitä ei osannut pitää erikoisena, mutta nyt sen näkeminen merkitsi jonkinlaista mullistusta.

Timo vaati syödä lounasta 17-metrisen Pihtsuskönkään äärellä, ja näin teimmekin. Pärskeissä näkyi sateenkaarikin. Taivaalla leijui jokin iso lintu, jota lokin näköinen puolta pienempi ajoi kiukkuisesti takaa. Myöhemmin lintukirja kertoi, että kyseessä oli piekana, tuo suuri haukka.

Viimeksi Vuomakasjärven laakso oli ollut tuulitunneli luoteesta kaakkoon. Nyt tyynellä olisi ollut aivan erinomaista kävellä, mutta veto oli jostain syystä ihan pois. Yleensä, jos ruumiissa on tunne, että jokin on vialla mutta selitystä ei löydy, on hyvä idea juoda vettä. Joimme. Lepäsimme. Rinkka ei varsinaisesti tuntunut raskaalta eivätkä jalat painaneet, mutta menohalut olivat kokonaan tiessään. Onneksi tänään mentäisiin vain Meekonjärvelle.

Poroja oli liikkeellä kuten myös poromiehiä. Aina silloin tällöin näimme kymmenen poron parttion ja ihailimme sieviä vasoja. Aikuinen poro, varsinkin talvikarvaa kesäkarvaan vaihtaessaan, on lähinnä koomisen ruma, mutta vasat näyttivät kaukaa katsoen lampailta. Vaikuttaisi siltä, että vasat ovat yksivärisiä, joko valkeita tai ruskeita ja että poro käy kirjavaksi vasta aikuisena.

Vuomakasjoen varsi on reitin jylhin osuus. Välillä vaikuttaa siltä, kuin polku olisi erikseen leikattu kallioon. Liukkaimmissa paikoissa kallioseinämään on kiinnitetty puutarhaletkun suojaama vaijeri, josta voi ottaa tukea. Itse joen saa ylittää kieroa siltaa pitkin ja hyvä niin: muuten kahlaamoa saisi etsiä kauan. Jyrkkien kallioseinien varjopuolena jouduimme tietysti rakkaan, mikä ei ole koskaan kivaa.

Meekonvaaran takaa kurkistelivat synkät pilvet, ja yhtäkkiä alkoi sataa. Kerrankin oli vaikuttanut siltä, että päivä olisi kaunis ja tuuleton, ja Tiitin piti vaihtaa äkkiä sadehousut jalkaan. Sade ei ollut kovin rankka eikä pitkä, mutta kivikko kävi siitä liukkaaksi eivätkä Tiitin polvet tykänneet yhtään. Väli Meekonjärveltä Pihtsusjärvelle osoittautui taas pisimmäksi ja hankalimmaksi 11 kilometrin pätkäksi ikinä. Ensi kerralla mennään kyllä muualle.

Tuvalla Tiiti otti molemmat makuupussit, toisen peitoksi ja toisen tyynyksi, ja makasi vain. Timo laittoi ruokaa. Toivottavasti väsymys ei olisi minkään sairauden esioire. Menimme nukkumaan varhain, mutta olihan siinä jo oltukin valveilla kellon ympäri — ei sillä, että meillä varsinaisesti kelloa olisi seurattu.

Päivän luontohavainnot:

• Hapro. Tiiti olikin edellisenä yönä nähnyt unta siitä.
• idänniittyleinikki, paljon sielikköä, kurjenkanerva komeasti kukassa, runsaasti ylivuotista variksenmarjaa, putkikasvi joka saattoi olla väinönputki, valkoyökönlehti
• Aurinkoista, varmaan yli +10 astetta päivällä
• Oppikirjan mukaan korkeus vaikuttaa lämpötilaan asteen per 200 m. Laskeuduimme tänään 140 metriä, ja kesä tosiaan tuli.

Lauantai, 6. päivä, juhannuspäivä

Juhannustaiat eivät ikinä onnistu. Erilaisia kukkia oli varmasti kerätty riittävästi, mutta kenestä Tiiti näkikään unta: tietysti Juhosta, jonka häistä olimme palaamassa ja jonka hääkuvia nyt unessa nappailtiin tunturissa. Unessa oli myös isotalvikki, ja tämän unen Tiiti oletti toteutuvan myöhemmin (ei toteutunut). Tunturikasvion käyttöä pitäisi varmaan rajoittaa, jos Tiiti alkaisi uneksia jäkistä tai hapsisarasta.

Pihalle oli ilmestynyt yön aikana ultrakevyt teltta. Keskustelimme jalkineista ja retkeilykamoista yleensä, ja kevytretkeilijä kertoi kulkevansa lenkkareissa. Sitä voisi kieltämättä kokeilla. Muutenkin olisi syytä kotona punnita tarkasti tavaroita ja miettiä, mistä massa kertyy.

Aamu oli taas aurinkoinen. Taivaalla oli vain yläpilviä. Tiiti kolusi ensin pihanurmen kasvion kanssa, ja lähdimme sitten kiipeämään Saivaaralle. Päätimme mennä tunturin ja järven välistä, mutta jälkeenpäin osoittautui, että juuri siinä olivat ikävimmät kivikot sekä rehevimmät hyttyssuot. Hyttysten takia oli pakko pitää pitkiä hihoja ja peittää pää, mutta siitä taas tuli kuumuutta ja tuskaa. Onneksi mäellä vieno tuuli karkotti enimmät sääsket.

Saivaara on erikoinen ilmestys. Vaikka se ei ole järin korkea ympäristön tuntureihin verrattuna, se seisoo säväyttävästi erillään muista ikään kuin keskellä laaksoa. Sen kaikki reunat ovat jyrkkiä ja alla on tietysti vyörysorakoita. Tällaisia mäkiä näkee yleensä vain katsellessaan kuvia sukulaisten Australian-matkoilta. Vaaralle pääsee itäpäästä helposti ja kuulemma myös länsipäästä urheilemalla.

Ihailimme Saivaaran päältä hetken aikaa maisemia sekä piekanaa, joka ilmeisesti asuu jyrkänteen kolossa. Tiiti kurotteli melkein vaarallisesti jyrkänteen reunalla olevia kiinnostavia kasveja. Aivan huipullakin kasvoi katajaa ja variksenmarjoissa oli marjoja, ja löytyipä sieltä jäniksenpapanakin. Kiivetessämme olimme miettineet, miten Kekkonen hiihti ja Kekkonen kalasti, mutta miten käy Kekkoselta rock'n'roll. Valitettavasti Kekkosen muistolaatta ei antanut tähän vastausta vaan oli huomattavasti tylsempi.

Huipulta katsottuna Saivaaran eteläpuoli vaikutti paljon mukavammalta kuin tullessa käyttämämme pohjoinen, ja näin olikin. Rinteellä kulki ihan oikea polku, jonka hetken päästä hukkasimme, löysimme uudestaan ja hukkasimme sitten lopullisesti. Länsirinteellä vasta olikin variksenmarjoja, ja Tiiti haaveili poimivansa niitä ja tekevänsä mustikka-variksenmarjakiisseliä.

Tuvallehan oli saapunut ihmisiä sillä välin, kun olimme kiipeilemässä. Joillakuilla oli mielessä kalastus, toisilla vain ripeä matkanteko. Kukaan ei tainnut olla menomatkalla, vaan kaikki jo palaamassa pohjoisesta. Siinä yhteisöllisessä hengessä pohdittiin Saivaaran rinteitä, kylmässä vedessä piilottelevaa kalansaalista ja hajoavia kopio-crocseja. Tiiti ovelasti pummasi yhdeltä retkeilijältä nippusiteen toisen retkeilijän kengän korjaamiseen. Meillä ei ollut vieläkään kiire mihinkään, vaikka monilla oli.

Aina välillä tupien vieraskirjoissa on mainintoja kuten "siivosin tuvan" tai "pesin ikkunat". Tiiti oli ajatellut pestä Meekonjärven tuvan ikkunoista hyttysenraadot pois, mutta ei sitten mahtunutkaan, kun pääsimme jakamaan tuvan merijärveläisten kanssa. Porukkaan kuului kaksi miestä, jotka olivat kierrelleet ja kalastelleet, ja kaksi teinityttöä, jotka olivat käyneet Haltilla. Toinen miehistä harrasti ruoanlaittoa Raija Hentmanin hengessä ja tarjosi meille suklaakakkua. Meillä oli antaa vastalahjaksi vanukasjauheesta ja lumesta tehtyä jäätelöä.

Tiitillä oli koko päivän ollut sellainen olo, kuin polvet olisivat isot pallot. Viimein tuli mieleen myös katsoa, miltä ne näyttivät — ja niinhän sitten oli, että vasen polvi tosiaan oli turvonnut palloksi. Kuinkahan kauan se oli ollut sellainen? Miksei aikaisemmin ollut tullut mieleen tarkistaa? Oliko ollut fiksua kiivetä Saivaaralle? Kestäisikö se köpöttelyä takaisinpäin?

Päivän luontohavainnot:

• Pihapiirissä (karva)tunturihärkki, tunturisara, sielikkö, kurjenkanerva, suo-orvokki, lapinkuusio, metsätähti, lumileinikki, mustikkaa, puolukkaa, variksenmarjaa, mahdollisesti keltano, vaivaiskoivua, tunturikoivuja ja pajukkoa
• Saivaaran reissulla hapro, valkoyökönlehti, lapinkuusio, tunturikurjenherne, ruusujuuri melkein kukassa, isokynsimö tai tunturipitkäpalko jyrkänteellä, jotakin loikkoa tai imarretta, katajia
• Aamulla aurinkoista, illalla rankkasade ja isoja pisaroita kuten juhannuksena kuuluukin

Sunnuntai, 7. päivä

Tiiti heräsi aamuvarhaisella ja mietti, saako jo nousta. Laverilla on aika kova maata jos ei nukuta. Illalla olimme päättäneet, että tänään lähdettäisiin kävelemään ja katsottaisiin, minne asti jalka kantaa. Pääsimme ripeästi polulle, ja maasto oli onneksi helppoa. Matkakin kävi ehkä ripeämmin, kun Tiiti ei kyykistellyt jokaisen tunturikasvin luokse.

Oli sunnuntai, ja sen kunniaksi Tiiti toimitti omaa jumalanpalvelusta kaavan mukaan. Virret ja raamatuntekstit hyppelivät pahasti kirkkovuoden osasta toiseen, eikä mitään varsinaista teemaa ollut. Lopulta homma kaatui siihen, että mieleen ei muistunut yhtään tarpeeksi pitkää pätkää evankeliumitekstiksi.

Halti näkyi viimeisen kerran, kun kiersimme Gahperusvárrin taa. Menomatkalla emme olleet vielä tienneet, mikä huipuista se oli, mutta nyt se erottui lumisena horisontissa. Vähän ajan päästä alkaisi näkyä Saana, mutta välissä oli muutama kilometri ilman kumpaakaan suurta. Saanassa erikoista on sen jyrkkyys ja huomiota herättävä muoto. Halti ei ole niinkään jylhä vaan massiivinen ja näkyy siksi kauas. Norjassa tosin on korkeampia heti Haltin vieressä.

Jos menomatkalla oli ollut askelia siivittävä myötätuuli, jouduimme nyt maksamaan sen paluumatkalla tuulien laaksossa. Sileällä ja kohti tunturipuroja viettävällä selällä ei ollut edes yhtä isoa kiveä, jonka takana olisimme voineet syödä eväitä. Onneksi olimme sentään tehneet valmiiksi leipiä, ja metvurstit olivat tukevasti leipäpalojen välissä eivätkä lähteneet tuuleen. Vastaan tuli kymmenen hengen linturetkiseurue, jotka huutelivat tuulen yli, miten mahtava ilma oli. Tiedä häntä, mitä pitivät paluumatkan tuulista.

Illan ja yön rankkasade näkyi, sillä jouduimme etsimään puronylityspaikkaa melko pitkään, vaikka menosuuntaan olimme vain tanssahdelleet yli kiviä pitkin. Kahlatakin olisi voinut tai vaihtaa kumisaappaat, mutta siihen emme sentään joutuneet. Timo vei Tiitin rinkan puron yli ja Tiiti yritti olla harppaamatta liiaksi. Purolla oli muuten jääleinikkejä kukassa ihan monikollinen määrä.

Söimme taas kanakeittoa ja linssejä Kuonjarjoen tuvalla. Se tuntui olevan ainoa retkiruoka, joka ei tympinyt äärettömästi. Pyhästi päätimme, että enää ei syötäisi riisiä ja soijaa, vaan kehitettäisiin jotain toimivaa tilalle. Kummallista — yleensä retkellä maistuu ruoka kuin ruoka, ja kaikki, mikä ei ole absoluuttisen pahaa, on retkellä herkkua.

Tiitin letit täyttivät kuusi päivää, ja sen kunniaksi ne päätettiin avata ja uudistaa. Juuri, kun tukka oli pörröisimmillään, sisään astui pari salskeaa nuorta miestä, joita näky saattoi hiukan hämmästyttää. Kun järkytyksestä oli toivuttu, vaihdoimme vähän suunnitelmia ja miehet kysyivät, pärjäämmekö jalan kanssa. Heillä oli suunnitteilla kipaista Haltille ja takaisin neljässä päivässä. Tavaran määrä näytti kyllä enemmänkin parilta viikolta. No, kiinteät kulut eli vaatteet ja retkeilyvälineet eivät juuri muutu kahden päivän ja kahden viikon retken välillä.

Ruoan antamin voimin päätimme jatkaa Saarijärvelle. Oli kova hinku pois, ja maasto tuntui helpohkolta. Päätimme, että Timo kävelisi reippaasti koko matkan ja palaisi sitten hakemaan Tiitin rinkkaa. Tiiti kantaisi omaansa niin pitkään kuin pystyisi, mutta pahan kivikon tullen hylkäisi sen polunvarteen. Näin teimme.

Syöminen paransi mieltä, tuuli oli laantunut hieman, ja Saanakin tuli näkyviin Guonjarvárrin takaa. Tiiti käveli tunnetulla sisullaan, lauloi ilokseen virsiä ja huomasi taas, että aika monessa on matkan taittamiseen lohdullista sanomaa: "sinä johdatat meitä maailmaan ja voimaa suot yhä uudestaan", "menkää maitten ääriin asti, näin on käsky Kuninkaan", "ken tahtoo käydä Herran askelissa — — hänkin kuolee", "se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien." Lopullinen lista kirjoitetaan: 1, 2, 4, 15, 59, 61, 63, 77, 90, 104, 105, 126, 135, 146, 170, 221, 228, 300, 310, 326, 332, 424, 426, 429, 452, 462, 487, 490, 492, 498, 509, 510, 511, 513, 517, 571, 577, 584, 632, ja mainittakoon vielä, että ne eivät suinkaan tulleet numerojärjestyksessä.

Muutamaa kilometriä ennen Saarijärven tupaa alkoi niin ikävä rakka, että Tiiti pakkasi itselleen selviytymisvarusteet päiväreppuun ja jätti rinkan. Varusteiden pakkaaminen oli jollain tavalla hupaisaa: eväitä, puukko, kartta, ensiapuvälineet, muki. Niillähän pärjättäisiin vaikka kuinka pitkään. Matka jatkui kevyellä kuormalla ja edelleen virsillä. Juuri, kun Tiiti oli laulamassa "tulet vastaan seuraasi pyytäen — — enkä leipää, laukkua, sauvaakaan saa turvaksi matkalle", tuli Timo vastaan seuraansa pyytäen ja toi vaellussauvat. Leipää Tiitillä olikin jo laukussa.

Haltilla tavatut tamperelaiset olivat kuulemma Saarijärven tuvalla tavanneet hiukan hätääntyneen Timon, antaneet buranaa Timon kipeytynyttä pohjetta varten, lainanneet vaellussauvoja, ja luvanneet odotella saapumistamme. Kepeillä oli ihan mukava kulkea, vaikka ne eivät toimineetkaan ihan kyynärsauvoina. Pian olimme tuvalla ja Tiiti soitteli äidiltä lääkärin neuvoja. Buranaa pitäisi kuulemma syödä kuuri.

Söimme iltapalaksi sangen tulista kimchimössöä, johon oli maustekastike ostettu Hallituskadun etnokaupasta. Hyvää oli. Vertailimme ruokiamme ja vaihdoimme tamperelaisittain vinkkejä retkimuonan ostopaikoista. Vaellussauvat joutivat lainaan vielä toiseksi päiväksi, ja voisin palauttaa ne joko Kilpisjärvellä tai Tampereella.

Päivän luontohavainnot:

• Vesi oli korkealla
• Tunnelissa tuulee, huipulla ei
• Jääleinikki ja tunturikohokki, mutta muita kasveja ei jaksettu katsella

Maanantai, 8. ja viimeinen päivä

Sivistykseen oli enää kaksitoista kilometriä. Teimme eväsleipiä ja päätimme, että tänään ei tarvitsisi keitellä. Jälkiviisaasti ajateltuna olisi ehdottomasti pitänyt pitää oikea ruokatauko. No, ensi kerralla sitten.

Polvi oli lääkkeiden vaikutuksesta kutistunut takaisin polven näköiseksi ja kokoiseksi. Ehkä niitä olisi pitänyt nappailla jo aikaisemmin. Tiitiä epäilyttää kipulääkkeiden käyttö, koska kipu on kehon signaali — lopeta! — eikä sitä kannata jättää huomiotta, ettei mitään mene oikeasti rikki. Normaalikokoisella ja normaalisti taipuvalla polvella oli kyllä paljon parempi kävellä kuin eilisellä.

Lähinnä sivistystä oleva polunpätkä oli tietysti käytetyin ja sitä myöten kulunein. Milloin polku ei ollut täynnä kiviä, se puuttui kokonaan ja tilalla oli rakkakivikko. Lisäksi tuuli taas. Mieliala ei ollut korkealla, ja vaikka Tiiti yritti tietoisesti psyykata itseään olemaan kunnolla, tuli silti sanottua pari kertaa pahasti.

Kävimme pikaisesti Norjassa, näimme samat poroaidat ja järvenrannat kuin tullessakin, ihmettelimme kuollutta sopulia ja söimme tämän tästä eväitä. Vastaan alkoi tulla päiväretkeläisiäkin. Timo kuljetti taas omaa rinkkaansa edeltä ja kävi kantamassa Tiitin rinkan pahimmista kivikoita ja alamäistä. Onneksi oli vaellussauvat, sillä ilman niitä matka olisi ollut vieläkin tuskallisempi.

Kun kylä lähestyi, alkoi kuulua autojen ääntä ja kaikenlaista muuta melskettä, mikä havahdutti meidät huomaamaan, miten hiljaista tunturissa oli ollut tuulen ulvontaa lukuun ottamatta. Viimein saimme laskea jalkamme asvaltille, ja kas: saman tien tamperelaiset sauvojenlainaajat astuivat ulos kaupasta. "Olemme pelastuneet! Haluaisitko tästä hyvät sauvat?"

Loppuaika eli luppoaika

Nukuimme pari yötä Hotelli Kilpiksen retkeilyhuoneissa ja nautimme saunasta. Tiiti kävi uimassa pariasteisessa Kilpisjärvessä. Ruokapaikkaa ei tarvinnut hakea, koska Marjas oli osoittautunut täysin ylivertaiseksi. Timo kävi kiipeämässä Saanalle ja Tiiti ihasteli puurajan yläpuolella maisemaa ja paluumatkalla sinirintaa. Saanalla oli sitten se lapinalppiruusukin. Merijärveläiset tytötkin tavattiin kuten myös salskeat neljän päivän miehet. Oli kuulemma ottanut polville.

Kaverin vaimo kuljetti meidät Ouluun ja kiskot sieltä eteenpäin.

Kiitokset!

• Liville ja Tapsalle majoituksesta ym.
• Tuulalle yösijasta — taas!
• Jesselle kyydin trokaamisesta.
• Aleksille kyydistä.
• Paulalle vaellussauvoista.
• Marylle paluukyydistä.
• Metsähallitukselle kauniista tuvista.
• Marjakselle teestä ja ruoasta!

Me palaamme vielä.

Ps. Tiitin polvi parani Buranalla ja kävi seuraavalla viikolla pelaamassa jalkapalloa.