Njurgalahdesta Laanilaan eli Lemmenjoelta Saariselälle

20.—28.7.2009

Tämä on kertomus kahdeksan päivän vaelluksesta Lemmenjoen kansallispuistossa ja Hammastunturin erämaassa. Siellä kahdestaan vaelsivat Timo ja Tiiti Kellomäki.

Koko reissu tehtiin julkisilla kulkuneuvoilla, omin voimin sekä pätkä liftaamalla. GPS:ää ei ollut mukana, vaan kartat 1:100000 ja kompassi. Ruoatkin tehtiin melkein alkuaineista lähtien. Timon toivomuksesta "käveltiin enemmän ja yövyttiin tuvissa aina kun voitiin".

Kävelymatkaa kertyi yhteensä 160 km vajaan kahdeksan päivän aikana. Siitä suurin osa oli polutonta erämaata. Lisäksi ilman rinkkoja käveltiin nähtävyyksillä ja huipuilla. Päivämatkat ja vuorokausirytmi vaihtelivat melkoisesti. Metsässä ja pusikossa on hyvin raskasta kulkea, mutta poluilla matkaa taittuu ihan huomaamatta. Saman voit todeta myös karttakuvista.

Jälkeenpäin huomasimme, että vaellusreitti oli aika kattava leikkaus Lapin kulta-alueista. Lemmenjoella näimme koneellista kullankaivantaa ja suuria valtauksia, Ivalojoella taas pieniä lapionvarsivaltauksia mutta paljon. Tapasimme myös joitakin kullankaivajia, ja he olivat todella ystävällisiä ja avuliaita meitä tunkeilijoita kohtaan. Olisipa etelässäkin samanlaisia ihmisiä!

Haluaisin vielä muistuttaa, että älkää polttako foliota, pussikeittopusseja tai säilykepurkkeja nuotiossa. Eivät ne pala.

Muuta reissusta:

Kapean harjun päälle mahtuu juuri ja juuri polku.

Maanantai, 1. päivä tai oikeastaan ilta

Tiiti heräsi äidin serkun Tuulan luota ja Timo junasta. Kohdattiin rautatieasemalla. Bussissa huvitti, että tie alkaa olla jo aika tuttu. Tarttis varmaan käydä joskus muuallakin lomailemassa. Matka kului metkasti, kun molemmilla oli edellisen viikon tapahtumat toiselle kerrottavana.

Inarin pienuus yllätti taas. Jotenkin sitä kuvittelee, että taajama, jonka nimeä kunta kantaa, olisi isompi kuin se toinen. Kuukkelista löytyi suunnilleen kaikki tarvittava, ja varmaan olisi löytynyt Siwastakin, jos olisimme sen ajoissa hoksanneet. Söimme vielä himolla keittoa ja spagettikastiketta hotellin ravintolassa ennen kuin oli aika mennä taksille.

Taksibussi tai postiauto lähtee Inari-infon edestä Kuukkelia vastapäätä. Tilavaan autoon olisi mahtunut varmaan kahdeksan matkustajaa plus tavaraa. Reitillä kuljettaja näytti meille joitakin paikallisia nähtävyyksiä, ja muuten juttelimme kolmannen matkustajan, TTY-arkkarin kanssa. Hassua, miten hervantalaisia aina tapaa. Tämä hervantalainen tosin oli jostain kaukoidästä.

Kyyti vei meidät Njurkulahteen matkailuyrittäjien pihaan, mistä hiippailimme muovikassi kädessä luontotuvalle esittämään rinkanpakkausnäytöksen. Räjäytetään ensin kaikki tavarat lattialle ja ruvetaan sitten arpomaan, mikä kuuluu mihinkin sivutaskuun. Samalla pussitimme Inarista ostettuja ruokia. Jotenkin saimme rinkkoihin laitettua kaksi rinkallista tavaraa ja lisäksi kassillisen ruokaa, eivätkä rinkat edes painaneet mitenkään hirveästi. Vielä kun luontotuvan kiltti nainen antoi meille Siida-kynän, pääsimme matkaan noin puoli kuudelta.

Ensimmäiset pari kilometria reissulla ovat tylsää tietä kansallispuistoa odotellessa. Melkein teki mieli liftata. Oikealla hakkuuaukeaa — tätäkö tulimme tänne katsomaan? Onneksi kansallispuisto alkoi pian ja päästiin asiaan eli luontopolulle.

Lapissa odottaisi näkevänsä tuntureita ja kulkevansa paljakkaa tuulen tuivertaessa. Lemmenjoella oli toisin. Joenvarsimaasto on samanlaista harjukangasta kuin Kangasalla, joskin puut ovat pienempiä. Harjujen päihin oli opastaulujen mukaan kaivettu peuranpyyntikuoppia joskus ammoisina aikoina.

Matkan varrella kohtasimme ryhmän tsekkejä, joilla oli mukana ilmeisen paljon valovoimaa ja polttoväliä lintujen kuvaamiseen, sekä pohjanmaalaisia, jotka hukkasivat silmälasit heti aluksi — ja löysivät ne sitten jalkojensa alta vääntyneinä. Illaksi löytämämme telttapaikka sen sijaan oli autio. Tiiti kävi iltapesulla lämpimässä joessa, ja menimme nukkumaan hiukan ennen yhtätoista.

Kävelty matka 8,5 km.

Päivän luontohavainnot:

Venelossilla kätevästi yli. Ravadasköngäs. Aavemaiset suousvat.

Tiistai, 2. päivä

Lemmenjoki piti ylittää heti aamusta, mutta onneksi paikalle oli rakennettu näppärä venelossi. Siinä oli pieni soutuvene, vaijeri joen yli, ja nerokkaat narusysteemit vetämiseen. Venettähän ei voi laittaa jokeen vapaasti lillumaan pitkän narun päähän, koska joella on yllättävän vilkas moottoriveneliikenne.

Harjukävely jatkui Ravadasjärven tuvalle asti. Lemmenjoki oli hiekkarantainen ja rauhallinen, sen sijaan Ravadasköngäs meluisa ja pärskeinen. Kannattaa käydä vilkaisemassa, vaikka se tekeekin ylimääräisen lenkin. Palatessamme kohtasimme tsekit uimassa. Aamu-uinti oli tehnyt ihmeitä Tiitin raikkaudelle, siis varmaankin myös tsekit raikastuivat päivällä.

Jätimme Ravadasjärven tupakirjaan reittisuunnitelmaa "kohti Vaskojoen tupaa" ajatuksella, että emme varmaan sinne asti ehtisi vaan jäisimme maastoon yöpymään ja tulisimme huomenna takaisin. Merkitty reitti kulki Máttit Ravadas -joen vartta, mutta nuotiopaikan nimi oli Maddib Ravadas. Emme osaa saamea, mutta nimesimme joen sujuvasti Muad'Dibiksi. Näin matka pääsi jatkumaan nyt jo erämaaosaa kohti.

Jossain joen varrella tapasimme pari poikaa illallista syömässä. Kuuntelimme kahdeksan uutiset ja sään — ilmeisesti Inarin ULA kuuluu hyvin — ja kiistelimme hiukan sijainnistamme. Myöhemmin kävi ilmi, että Timo oli oikeassa ja pojat yhden joenhaaran pielessä. Pojat aikoivat huomisillaksi Vaskojoelle tunturin yli, me taas uskottelimme kävelevämme sinne vielä samana iltana.

Timo suunnisteli jokilaaksoja pitkin. Oli melko kuivaa ja joet ylihypättävän kokoisia. Välillä nautimme spagettitonnikalaa, ja Timo totesi, että tällainen maisema kyllä kelpaisi kotonakin keittiön ikkunaan. Ei oikeastaan vielä väsyttänyt.

Kun kartan mittakaava on 1:100000, ei siihen juuri merkitä tarpeettomia yksityiskohtia kuten polkuja. Olimme siis ihan omillamme, kun metsä alkoi Látnjoaivin ja Soabbegealdinoaivin välisen kurun jälkeen. Puronvarsipusikkoa ja -kosteikkoa on ikävä kulkea, kurun reuna on liian kalteva, ja metsässä toisaalta voi hukata puron suunnan. Onneksi metsästä löytyi kuitenkin hyvä polku, jota kävelimme ainakin neljä kilometriä, kunnes se yhtäkkiä haipui. Siinä vaiheessa saatoimme ottaa suunnan kompassilla ja kävellä, kunnes törmäisimme poroaitaan. Poroaidan vieressähän on tunnetusti aina polku.

Paikallisaikaa oli jo keskiyö, siis hiukan yli yksi. Aurinko oli toki ylhäällä, mutta sitä ei näkynyt joelta ja suolta nousevan sumun takaa. Sumu ja iltavalo saivat aikaan aavemaisen metsäpalotunnelman. Yöksi oli tulossa hallaa.

Kävelimme viimeiset kilometrit konemaisesti, ajatukset aivan pysähtyneinä mutta jalat käyden. Keho oli jo kauan sitten luopunut ajatuksesta, että kipusignaaleilla voitaisiin saavuttaa mitään. Timolla meinasi usko loppua, kun poroaidan portti ja tupa antoivat odottaa itseään, mutta onneksi Tiiti osasi lohduttaa niin kuin pieniä lapsia lohdutetaan: Ei tässä mitään hätää, katsopa kun tuossa on muurahaisiakin ja hienoja päämättäitä.

Lopulta tupa pilkahti suon keskeltä näkyviin. Sisällä ei ollut ketään, mutta tupa oli lämmin ainakin ulkoilmaan verrattuna, ja mikä parasta — siellä oli patjat!

Kävelty matka 31 km.

Päivän luontohavainnot:

Aamulla paistateltiin tuvan pihassa. Norja näkyy vielä Látnjoaivin rinteeltä. Kaivurit ovat luonnollisesti keltaisia.

Keskiviikko, 3. päivä

Heräilimme kivistävin jäsenin yhdeksän jälkeen. Vuorokausirytmi taisi tällä kertaa lähteä siirtymään eteenpäin eikä taakse kuten viime vuonna. Aamutoimina Tiiti paikkasi ensin Timon housut, jotka kataja oli eilen repinyt, ja sitten omat kenkänsä, jotka kantapää oli kalvanut. Venyttely, itsensä kokoilu ja muu kiireettömyys lykkäsivät lähtöä yli puolenpäivän.

Tuvan vieraskirjassa oli vinkki polusta, joka kulkee tuvalta Látnjoaivin paljakalle asti. Otimme mukaan paljon vettä, koska kartasta puuttui polun lisäksi myös se puro, jonka vartta polku kulki. Neljällä litralla selvisimme helteisenä päivänä juuri ja juuri yli Látnjoaivin (592,5 m). Eiliset pojat näyttivät kulkevan tunturin rinnettä tupaa kohti. Yritimme huutaa heille, että täällä olisi polku, mutta ääni ei kantanut tarpeeksi kauas.

Suunnilleen paljakan alusta oli päivän parhaat näköalat. Hirveän kiipeämisen jälkeen tuntui, että tässä ei ole mitään järkeä, mutta kun tauolla sai rinkan selästä ja kääntyi katsomaan taakse, aukeni huikea maisema aina Norjaan asti. Vietimme laatuaikaa tutkien, miten maasto ja maisema vastaavat toisiaan. Huipulta näköala ei ollut ollenkaan yhtä huikea, mutta siellä oli korvaukseksi kivistä rakennettu pieni pöytä ja tuulensuoja.

Saimme lounasta vasta kuuden jälkeen Muad'Dib-joen laaksossa. Kaikenlaista leipää oli kyllä naposteltu pitkin tunturinrinteitä, mutta varsinainen keittäminen oli jäänyt veden puutteessa vähiin. Mittakaava oli taas hämännyt meidät 1:50000:een tottuneet, ja päivämatka oli pitkä. Jäseniä ei ihme kyllä särkenyt niin kuin eilisen jälkeen olisi odottanut.

Halusimme nähdä, millainen on kansallispuiston lentokenttä, ja kiipesimme siksi Jäkäläpäälle. Ensimmäinen viite kullankaivajista oli keskelle tunturinselkää pystytetty viitta "Miessinmaa", ilman mitään polkuja lähimaillakaan. Hetken päästä näkyviin ilmestyi keltaisia kaivureita ja sitten mökkejä. Lentokentänkin ilmeisesti näimme, mutta se ei eronnut tasaisesta tunturipaljakasta muuten kuin valonheitinten osalta.

Kun merkityn reitin piti olla enää yhden kurun päässä meistä, huomasimme, että kuru ja sen pohjalla virtaava "Jäkäläoja" olikin kaiveltu leveäksi kullankiilto silmissä. Emme halunneet häiritä kaivajia, vaan kiersimme melko kaukaa luoteesta, ja siellä puron yli pääsikin harppaamalla. Kullankaivajien öljytynnyreiden vierestä löysimme merkityn valtatien, joka olikin oikeasti mönkijäura.

Morgamojan Kultalan tupaa lähestyttäessä iski ensin kasvoille kylmänkostea puroilma, tuvassa puolestaan kuumuus. Kun avasimme oven, laverilta nousi poika ja sanoi: "Täällä on kuuma kuin helvetissä." Nukkumaan mahtui hyvin.

Kävelty matka 20 km.

Päivän luontohavainnot:

Valtava joki kutistui kahlattavaksi lätäköksi. Kolmiomittaustornin jämä 598,9 metrin korkeudella. Tunturi on erilainen yövaeltajan silmin.

Torstai, 4. päivä

Aamulla jonkun kännykkä piippasi herätyksen kello 7:30, ja tästä tiesimme herätä. Keskiyön auringon maassa ajankohdan tunnistaminen on yllättävän vaikeaa erityisesti aamuisin. Vierestä nousi setä ja kertoi lähtevänsä töihin. Oli kuulemma eilen tavannut kullankaivajan ja saanut heti töitä, palkkana gramma päivässä ja täysi ylläpito. Mikä lama tämä on, kun lomallakin joutuu töihin, sanoi setä, otti reppunsa ja häipyi.

Pojat laittelivat aamiaista nuotiolla ja me trangialla. Keitimme vielä poikien nuotion jämillä tiskivedet, samaten poikien kuivauslämmöillä tuvassa kuivasimme kengät.

Puronotko oli niin rehevä, että Timo joutui syömään Duactia. Tiiti kulki kasvikirjan kanssa nenä maassa ja harmitteli, että ei ottanut toistakin kirjaa mukaan. Lajeja tuli ainakin 21, ja tuntemattomat valokuvattiin äidin tunnistettaviksi.

Morgamojan kultalan rakensivat kuuluisat kultamiehet vuosina 1948-1949. Kultalassa toimi parhaimmillaan kahvila, kauppa ja posti. Autiotupa on kopio vanhasta rakennuksesta, mutta aitta ja varaustupalaisten käytössä oleva sauna ovat alkuperäiset.

Varaustuvan vieraina oli Saariselän paikallisia asukkaita, joilta saimme hyviä neuvoja Lapissa kulkemiseen. Porot yleensä tietävät, mistä kannattaa mennä, ja suot kannattaakin ylittää poronpolkuja pitkin. Ylipäänsä isojen jänkien ylittäminen ei kannata, koska siinä puuhassa joutuu vain kiertämään niemeke niemekkeen jälkeen kymmeniä kilometrejä. Siliäselkää suositeltiin hyvänä reittinä Saariselälle.

Polulla tuli vastaan paljon päiväretkeläisiä, muiden muassa 24 hengen torniolaisseurue — ei sentään kaikki samana porukkana. Tornion tädit ihastelivat tiskaavaa Timoa aivan avoimesti. He myös yrittivät vakuuttaa meidät siitä, että erämaahan ei kannata mennä, koska siellä on kovin vaarallista.

Lemmenjoki oli Kultasataman kohdalta vielä kovin leveä. Olimme ajatelleet sen pienenevän kahluukelpoiseksi. Timo kävi vähän kahlailemassa ja peseytyi samalla, mutta totesi joen olevan liian syvä kahlattavaksi. Tiiti yritti uida tyhjä rinkka kädessä, ja onnistui. Muut tavarat saataisiin kuljetettua vesitiiviissä pusseissa. Uhkayritykseen ei kuitenkaan ryhdyttäisi enää samana iltana, vaan yövyttäisiin Lapin kullankaivajien liiton omistamassa tuvassa.

Suunnitelma muuttui, kun paikalliset kullankaivajat kertoivat, että ylempänä olisi kahlaamo tai että ainakin poroaitaa pitkin pääsisi hyvin joesta yli. Tuumasta toimeen siis, ja tappiomielialat sikseen. Lopulta ylitys noin 500 metrin päässä Kultasatamasta olikin ihan antikliimaksi, sillä vettä oli hädin tuskin nilkkaan asti. Ylityspaikan vieressä oli sitten vastineeksi kauhea pusikko, jonka läpi rämpiminen meinasi viedä hermot.

Viipustuntureille nouseva polku oli merkitty karttaan, ja ilman sitä nousu olisi saattanutkin jäädä haaveeksi. Polku oli kuin mitkäkin Mordorin portaat — Timo kantoi sormusta ja Tiiti kattiloita. Taukoja piti pitää aina kymmenen metrin käyrävälein. Onneksi vieressä virtasi puro, jonka putoukseen saattoi laittaa naamansa viilenemään.

Morgam-Viibuksen huipulla (598,9 m, siis meidän päämme jo yli 600 metrissä!) oli kolmiomittaustornin rauniot sekä kivistä rakennettu tuulensuoja. Laelta näkyi myös kaksi mastoa, jotka paikallistimme Inari–Kittilä-tien varrelle. Joku oli kiltisti merkinnyt polun kivikasoilla kiviselle tunturinrinteelle, mikä auttoi meitä löytämään hiukan alemmaksi jätetyt maastonväriset rinkat. Olihan ne merkitty huomiovärisillä villasukilla, mutta varmuus paras.

Oahojoen kämppä ei ollut varsinaisesti lähellä, mutta sinne mentiin, koska niin oli päätetty. Suunnistaminen ja kulkeminen oli helppoa puurajan yläpuolella ihastuttavissa maisemissa. Metsä tuli vastaan vasta 380 metrin alapuolella aivan ennen kämppää. Tupa itse ei näkynyt metsän keskeltä, mutta Timo arvasi oman sijaintimme ja otti suunnan kompassilla. Löysimme polun suon laitaan, ja siitä jokien risteyksen etsimällä tuvankin. Joen yli oli aseteltu astinkivet, ja sopivasti paikalla oli myös kolme tukikeppiä, nimiltään Susi, Lammas ja Kaalinpää.

Perillä tuvalla onnittelimme toisiamme kädestä pitäen, huuhtelimme hiukan paitoja joessa ja menimme nukkumaan jo kahdelta.

Kävelty matka 19 km.

Päivän luontohavainnot:

Aamun auringossa. Tarkkaan katsomalla löydät punaisen Tiiti-pilkun.

Perjantai, 5. päivä

Aamun auringossa kuivattelimme vaatteita ja teimme ruokainventaarion. Kuskusta oli näköjään pitänyt olla kahteen ruokaan, mutta se olikin epähuomiossa syöty eilen. Toisaalta keskiviikkona oli unohdettu syödä toinen ateria, joten ruokatalous vaikutti tasapainoiselta. Tietysti myös hätäruokaa oli mukana, mutta siihen ei vielä ollut tarvetta kajota.

Etsimme tuvan vieraskirjasta vinkkejä poluista, mutta sellaisia ei ollut. Sen sijaan meitä ennen tuvassa oli käynyt japanilainen, jonka reitti vaikutti olevan suunnilleen sama kuin taksiseurana istuneen. Erämaa on ihmisten kohtaamisen kannalta pieni, mutta käveltäväksi kyllä iso, kuten saimme huomata myöhemmin päivällä suunnistaessamme.

Päivän taival jäi lyhyeksi, koska maasto oli metsäistä ja raskasta kulkea. Vastaan tuli vain yksi paljakka ja sekin pieni. Kansallispuiston ja erämaa-alueen rajalla Tiiti otti päiväunet kivellä, kun Timo kiipi Urroaivin huipulle. Rajapyykit näyttivät muuten yllättävän paljon GSM-tukiasema-antenneilta.

Kun kävimme Juntinojan varaustuvalla hakemassa vettä, kohtasimme seurueen kalastusretkellä olevia kinnulalaisia. Näytimme ilmeisesti joko säälittävän rähjäisiltä tai kiinnostavilta tarinaniskijöiltä, ja meille tarjottiin savukalaa. Savukalahan on itsessäänkin jo herkkua, ja entä sitten muutaman päivän pussiruokailun jälkeen! Söimme molemmat kolme kalaa, eikä muuta illallista sitten tarvittukaan.

Timo väitti saaneensa tarpeekseen retkeilystä ja kertoi, että yksin lähtisi tästä seuraavalla autolla Inariin ja kotiin. Vaimo kuitenkin vaatii pidempiä reissuja, ja siksi matkaa jatkettiin. Timo myönsi, että jälkimmäinenkin puolisko on yleensä ollut mukava, vaikka puolivälissä tuntuukin tyhmältä. Jäimme yöksi poroerotuspaikan viereen alitettuamme ensin pari korkealla roikkuvaa poroaitaa.

Kävelty matka 14 km.

Päivän luontohavainnot:

Porotkin huomasivat meidät kaukaa. Kuolpunaojan leirintäalue poronpolun vieressä.

Lauantai, 6. päivä

Kyllä ne ruotsalaiset vaan osaavat! Aamiaisella söimme trangialla keitettyä puuroa ja kylmää nyponsoppaa ruotsalaisilla välineillä, Timolla vielä ruotsalaiset housut jalassa. Lautaset ja hiutaleet sentään taisivat olla suomalaisia.

Tämänkin päivän taival oli pitkälti suunnan ottamista. Aamulla ennen kymmentä lähtiessämme jouduimme kävelemään suoraan kohti aurinkoa, mutta tämä luonnollisesti helpottui päivän mittaan. Metsä oli mättäistä ja rehevää, siis taas vaikeakulkuista, kunnes pääsimme nousemaan hiukan korkeammalle.

Laitoimme ruokaa kurussa puron varrella ja ihmettelimme, miten näin pieni paikka on ansainnut kuru-merkinnän kartalle. Hetken päästä näimme sitten sen oikean kurun, joka vaati hiukan kiipimistäkin. Oikeassa kurussa, Kynsileikkaamakurussa, virtasi sen verran paljon vettä, että jouduimme vahvistamaan vanhaa siltaa muutamalla puunrungolla. Puro näyttää kapealta mutta on hyvin syvä, ja sen reunat ovat suojärville tyypillistä "kelluvaa sammalta".

Kurupäällä oli parikymmentä poroa ilmeisesti tuulettumassa ja paarmoja paossa. Onnistuimme olemaan häiritsemättä niitä. Porot häiriintyvät yleensä jo siitä, että niiden lähellä räpäyttää silmää. Toisaalta poroissa on hyviäkin puolia, kuten poronpolut ja poroaita, joita molempia käytimme kulkemisen apuvälineinä. Poroaidan viereinen polku nosti iltapäivän matkavauhdin ainakin neljään kilometriin tunnissa. Onneksi myös suot olivat kuivia.

Virallisesti Lapin kuusiraja kulkee jossain Ivalojoen eteläpuolella, mutta me pääsimme kuusimetsään jo hiukan Kurupään jälkeen. Ensin kuusia oli harvakseltaan, ja muita puita korkeampina ne erottuivat hyvin taivasta vasten. Myöhemmin esimerkiksi Kollumit vaikuttivat jo täysin kuusivaltaiselta metsältä.

Lepäilimme päivällä Angalaojan varrella ja yövyimme Kuolpunaojalla. Emme yrittäneetkään löytää Taimenjärven tupaa, koska se vaikutti olevan pahasti soiden keskellä. Kuolpunaojassakin oli ihan hyvä peseytyä, ja telttapaikka oli tasainen. Menimme jo kahdeksalta nukkumaan — se siitä unirytmistä.

Kävelty matka 12,5 km.

Päivän luontohavainnot:

Kollumi vaanii Timoa sumussa. Myötävirtaan on helppo meloa. Korhosenkoski. Tiiti testaa, kaikuuko hiidenkirnu. Ei kaiu.

Sunnuntai, 7. päivä

Heräsimme ennen kuutta ja pääsimme liikkeelle hiukan seitsemän jälkeen. Aamu oli kolea ja sumuinen. Emme saaneet makuupusseja kuivatettua kunnolla, mutta eivät tavarat toisaalta märiksikään jääneet.

Koska aurinkoa ei näkynyt missään, piti suuntaa katsoa hyvin tiukasti kompassista. Yksi kahdensadan metrin pätkä metsää riitti kuitenkin sekoittamaan suuntavaiston niin, että epäilimme magneettisten häiriöiden sekoittaneen kompassin. Kun vielä tämän lisäksi lähdimme innolla kiertämään suota, jouduimme lopulta takaisin Kollumien luokse.

Mitä partiossa opetettiin eksymisestä? Jos eksyt, pysähdy. Pidä mieli iloisena ja syö suklaata. Näin toimittiin. Yritä löytää takaisin sinne, missä viimeksi tiesit, missä olit! Tämä osoittautui haastavammaksi kuin oletimme. Nyt, kun taas uskoimme kompassin näyttävän oikein, otimme kartan kanssa selvää siitä, mikä suo on mikin. Kuusinen mäki tosiaan oli Kollumi, ja viereinen suo aivan eri suo kuin se, jota alun perin lähdimme kiertämään.

Reilun puolentoista kilometrin paluuharhailun jälkeen pääsimme lopulta siihen kohtaan puroa, josta olimme sen ylittäneet — Tiiti tunnisti paikan onton kuuloisesta veden lorinasta. Sen jälkeen löytyivät suon reunasta vielä omat jälkemme. Juhlistimme hetkeä näkkärillä ja maksapasteijalla.

Eksymisestä opimme seuraavaa: Sumuisella säällä eksyy. Suuntavaisto pettää, kun aurinkoa ei ole näkyvissä. Stratus-pilvien muoto vaihtelee nopeasti, ja välillä vaikuttaa siltä, että aurinko liikkuisi taivaalla takaperin. Pilvien välistä näkyvä kirkas kohta ei ole aurinko! Luota kompassiisi. Niin — ja syö suklaata.

Kun olimme näin joutuneet Kollumin huijaamiksi, tarkistimme, että Timon sormus on varmasti tallella, ja jatkoimme sitten metsätaivalta kohti Appisjokea. Koska oli sunnuntai, Tiiti veisasi urakalla virsiä: 310 (sopraanostemma meni hiukan kiljumiseksi), 426, 170, sitten matkanteon kunniaksi 511, 498 ja Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, päivän kolminaisuusvirtenä 135 ja lopuksi ylistysvirtenä 339. Hetken päästä Tiiti huomasi, että ehtoollista ei taidettu viettää, kun yhtään ehtoollisvirttä ei ollut valikoimissa.

(Kun et kuitenkaan jaksa hakea virsikirjaasi tähän, niin: 310 = Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, ns. hevivirsi; 426 = Menkää maitten ääriin asti, 170 = Jumala ompi linnamme; 511 = Tie valmis on; 498 = Nyt kulkee halki korpimaan; 135 = Jumala loi; 339 = Halleluja, kiitos Herran.)

Illaksi oli päätetty ehtiä Ivalojoen Kultalaan, mieluiten niin, että törmäisimme ensin Appisjokeen ja sitten sen itäpuolta kulkien Ivalojokeen. Suuntaa ottaessa onnistuimme kuitenkin ajautumaan hiukan liian etelään. Jokien risteyskohdassa on valtava mäki, jonka tunnistimme oikein — taas hiukan arvaamalla — ja kiersimme eteläpuolelta. Näin törmäsimmekin Ivalojokeen, joka näytti mutkan kohdalla lähinnä valtamereltä.

Appisjoki oli helppo ylittää suiston kohdalta. Kengillä ei sentään pärjätty, mutta sandaalien kanssa vettä oli noin puolisääreen. Ylitystä varten poimimme kepit rinteestä, joka laskeutui ainakin 80 metriä aivan yhtäkkiä. Etappiin pääsyä juhlistimme toiseksi viimeisillä Lapin rieskasilla. Saksalaiset melojat katselivat kummissaan.

Ivalojoen rannassa, aivan veden rajassa, kulkee mukava polku. Hetken pelkäsimme, että samat 80 metriä pitää kiivetä takaisin ylös, mutta tämä pelko oli turha. Joessa oli vesi hyvin matalalla, ja rannassa olevat isot hiidenkirnut olivat näkyvissä. Tiiti kävi kokeilemassa kaikua, mutta nuo veden hiomat mestariteokset eivät ole akustisesti merkittäviä. Aivan polun lopussa, sillan vieressä, polku muuttuu kivikoksi, mutta sitä on vain parinkymmenen metrin verran.

Kultalan pihassa nuotiolla istui porukkaa, joka ilahtui meidät nähdessään ja tarjosi meille myös makkaraa. Kerroimme reissuistamme. Makkara oli uskomattoman herkullista, ja söimme sitä reippaan 300 grammaa naamaa päälle. Tarjoajat olivat Kutturasta, parikymmentä kilometriä jokea ylävirtaan. Taisimme saada samalla tulevalle tyttövauvalle kumminkin, tosin vauvasta ei ole vielä tietoa. Mitä luultavimmin se kuitenkin syntyy vuodenvaihteen tienoilla (ennustettiin kauriiksi), vuotta vain ei saatu selville.

Kaiken makkaraherkun ja muun ihmettelyn keskelle käveli yhtäkkiä TaKoRU:sta tuttu Jussi! Terve vaan, ja enpä ihan sinua odottanut näkeväni täällä erämaassa. Olimme vieläpä lähteneet samaan aikaan samalta tieltä, hiukan eri kohdista ja eri reittejä tosin. Jussi oli viettänyt päivän Kultalassa parannellen kantapäitään.

Pesimme hiukan sukkapyykkiä ja paitoja tiskiaineella, ja kuivattamista varten piti polttaa yksi pesällinen eli noin kolme klapia. Silläkin määrällä saa ison tuvan jo aika kuumaksi! Vastineeksi Tiiti teki puita ja Timo veisteli kiehisiä. Seuraavana aamuna piti vielä polttaa toinen pesällinen, jotta saatiin viimeisetkin vedet pois vaatteista.

Isona jokena Ivalojoki on lämpimämpi kuin purot, tosin ei yhtä lämmin kuin Lemmenjoki (Leammi = lämmin). Kävimme siis uimassa ja tukkapesulla, ja tietysti juuri silloin alkoi sataa, kun vaatteet olivat rantakivillä. Berliiniläisestä hotellista varastettu suihkugeeli toimi ihan hyvin, mutta ensi reissulle voisi ottaa pienen palasaippuan. Huomatkaa: pesuveden kaadoimme maahan, emme suinkaan huuhtoneet joessa.

Ivalojoen Kultala on 140 vuotta vanha paikka, joka on perustettu valtion veronkantopisteeksi parhaaseen kultaryntäysaikaan. Paikalla on vieläkin vanha päärakennus, leipomo ja aitta sekä väentupa, joka on nyt varaustupana. Alue on museoitu. Erityisen vaikuttavia ovat tummiksi paahtuneet seinähirret sekä leipomon lattialankut, joissa kirveen jäljet näkyvät. Suosittelen Kultalaa päiväretkikohteeksi kaikille Saariselän kävijöille!

Illalla Jussi luki luonto-opasta ja Tiiti takelteli saksaa melojan kanssa. Makeisia vaihdeltiin puolin ja toisin. Tupa oli aika kuuma, kun kävimme nukkumaan hiukan ennen kymmentä.

Kävelty matka 14,5 km.

Päivän luontohavainnot:

Metsähallituksen silta kestää ainakin seuraavat 20 vuotta. Melkein satavuotias kämppä ja vieläkin maastokelpoinen. Ihan kuin historiankirjasta.

Maanantai, 8. päivä

Nousimme seitsemän maissa vertailemaan aamupuurojamme. Onneksi pirkka/nalle neljän viljan puuro kypsyy, kun hiutaleet laittaa kuumaan veteen, ja saatoimme keittää vedet Metsähallituksen nokikattilassa ja säästää omiamme. Hajusta päätellen muuten tuvan kaasupullo vuoti eteisessä.

Ivalojoen silta on vankkaa tekoa. Ensimmäinen silta rakennettiin 1966, mutta vajaan kahden vuoden päästä kevättulva vei sen. Sisuuntuneet tunturilatulaiset rakensivat uuden sillan melkein heti, ja se saikin palvella kolmekymmentä vuotta. Metsähallitus purki vanhan sillan ja rakensi uuden 1990-luvulla. Tunturiladun talkootyönä rakentamat sillat oli taulun mukaan pystytetty kahdeksassa päivässä noin 40 hengen voimin.

Sillan jälkeen alkoivat reissun toiset Mordorin portaat. Tällä kertaa niihin oli laitettu askelmat ja kaiteetkin, toisin kuin Morgam-Viipuksen rinteen polkuun. Hyviä rappuja oli hyvä kävellä, ja myöhemmin leveä, merkitty polku vei mennessään. Ilmeisesti vauhtimme oli hiukan liian kova Jussin rakkoisille jaloille.

Pahaojan kämppä on Pahaojan ja Sotajoen risteyksessä. Sotajoen yli kulki silta, vaikka se näytti pahaiselta ylikahlattavalta. Merkityt reitit ja silleen, ajattelimme. Tiistaina saimme kuulla kullankaivajalta, että Sotajoessa saattaa vesi nousta metrin tunnissa, kun latvasoille sataa sopivasti. Ilmeisesti sillalla on siis paikkansa.

Kuten Kultala, Pahaojan tupa on vanha kullankaivajien tukikohta. Se on rakennettu nykyiselle paikalleen 1920-luvulla, hirret ovat vanhempia. Kultaa yritettiin silloin kaivaa monenlaisin konetyövoimin, ja alueelta piti kuulemma löytyä vanha höyrykonekin. Emme valitettavasti nähneet sitä. Sen sijaan sauna ja tupa olivat jälleen komeita, etenkin tuvan kivestä muuratut tulisijat.

Jätimme Jussin kulkemaan omia polkujaan ja suuntasimme itse tietä pitkin kohti Selperinojaa. Aurinko oli alkanut taas paistaa, ja siitä rohkaistuneina valitsimme erämaareitin tien sijaan. Tavoitteena oli nähdä Kulmakuru. Kartalla Selperinoja ja muu Palsinojan seutu näyttää kummalliselta: siellä on paljon tietä mutta ei yhtään taloa. Myöhemmin osoittautui, että tiet vievät valtauksille. Kirjava joukko kylttejä ohjaa kulkijoita. LKL eli Lapin kullankaivajien liitto omistaa sieltä täältä yhteiskäyttöisiä valtauksia, joilla kuka tahansa liiton jäsen voi käydä itsepalveluperiaatteella kaivamassa!

Pakanamaa- ja Taivasten valtakunta -kylttejä seuraten pääsimme suunnilleen viimeiselle valtaukselle ja aioimme juuri lähteä ylittämään puroa, kun jostain kuului puhetta. Hiukan Tommi Korpelan oloinen mies tuli tervehtimään ja kutsui meidät kahville. Kahviahan emme juo — vaikka se olisikin sosiaalisesti hyödyllistä — mutta saimme sen sijaan teetä ja sokerikorppuja.

Paapaksi kutsuttu, no, paappa, opetti meille, miten vaskoolia käytetään. Tiiti huuhtoi varovaisesti ja niin pitkään, että opettajalta meinasi loppua kärsivällisyys. Timo luotti kullan suureen tiheyteen (noin yhdeksän kertaa kiven tiheys) ja huuhtoi nopeasti ja varmasti. Molemmat löysivät viisi hippuaan. Paappa näytti "miniformulalla", miten useasta litrasta hiekkaa löydetään viisi hippua kymmenessä sekunnissa. Kilpavaskoolilla ennätys oli 46 sekuntia ämpärillisestä hiekkaa. Kuulimme tarinoita sekä suomen- että maailmanmestaruuskilpailuista.

Kultaputket taskussa jatkoimme Siliäselkää kohti. Mietimme, kuinka mikrotasolle se mahtaa olla siliä, ja olihan se aina puolen metrin resoluutioon asti. Selkä on sekä mäetön että puuton, ja kummallista on, että se ei ole kovin korkea, eikä puuton alue ole huipulla vaan puolivälissä. Ilmeisesti maaperä on siinä kohdalla erityisen karua. Valitettavasti alkoi sataa, ja kengät kastuivat pian märiksi asti säärystimistä huolimatta.

Kultamiesten mukaan jossain Siliänseljänlammen eteläpuolella olisi maakammi. Yritimme hiukan etsiä sitä, ja löysimme lupaavan traktoriurankin. Ura ei kuitenkaan johtanut oikein mihinkään, ja lisäksi sumu peitti näkyvyyden kokonaan. Koska emme enää nähneet reittiä eteenpäin kuin muutaman kymmenen metriä ja Tiitikin lakkasi ylläpitämästä toiveikasta mielialaa, päätimme leiriytyä kuusen alle. Katsoimme tarkkaan, mitkä varusteista voisi ottaa sisään telttaan ja mitkä pitäisi jättää liian märkinä ulos. Pikkuisessa teltassamme on eteistä suunnilleen kahden kenkäparin verran eikä yhtään enempää.

Iltapalaksi söimme parit retkikeksit makuupussissa. Kellokin oli jo hiukan yli kaksitoista. Onneksi makuupussit olivat kuivat, samoin kuin villasukat.

Kävelty matka 30 km.

Päivän luontohavainnot:

Valtauksille on monenkirjavat opasteet.

Tiistai, 9. päivä joka päättyy junassa

Tiiti oli ties mistä saanut lievän mahataudin ja joutui ramppaamaan yöllä pihalla. Aamulla oli kuumeinen olo ja lihakset kipeinä. Timo kävi kiltisti hakemassa Harriojasta vettä jyrkänteillä kiipien ja keitti mustikkapuuroa. Tavarat jaettiin niin, että Timo sai kantaakseen painavat (suunnilleen kaiken) ja Tiiti kevyet. Lähdimme traktoriuraa takaisinpäin ja jätimme erämaan sikseen. Tiiti soitti vielä äidille koordinaatit ja reittisuunnitelman, siltä varalta, että tauti vaikka pahenisi. Ensin kyllä yritettiin soittaa kaverille, joka huolestuisi vähemmän.

Kengät olivat märät, mutta muut varusteet yllättävän kuivat. Tiiti laittoi itsekudotut villasukat jalkaan, Timo taas luotti kaupallisiin. Välillä pysähdyimme puristamaan vettä sukista, ja tulihan sitä. Samalla kengät kuitenkin kuivuivat niin, ettei vesi enää pursunut varpaiden välistä joka askeleella.

Traktoriura muuttui kohta metsäautotieksi ja vei poroerotuspaikalle. Siellä nähtiin myös ensimmäinen auto, tosin tyhjä. Aurinko alkoi paistaa niin ankarasti, että sadetta varten valitut vaatteet oli pakko vaihtaa kevyempiin. Onneksi tie oli helppo kulkea ja melko mäetön.

Paria kilometriä ennen kuin metsäautotie yhtyi Kutturan tiehen kuulimme takaamme auton ääneen. Peukaloa pystyyn vain! Hannuksi esittäytynyt kullankaivaja kuljetti meidät aina Laanilaan asti, Savottakahvilaan, missä söimme ensin herkullista keittoa ja sitten vielä piirakkaa ja jäätelöä. Jouduimme myös ostamaan aika monta postikorttia, koska olimme luvanneet kaikille meitä matkalla auttaneille kiitokseksi kortin, jos pääsisimme perille.

Loppumatka kuluikin normaaliin tapaan pikavuorossa Rovaniemelle ja siitä yöjunalla sinisessä vaunussa penkeillä nukkuen. Tiiti kävi Siwassa ostamassa matkaeväitä ja joutui hieman ymmälleen eineshyllyllä. Kaikenlaisia herkkulihapullia ja valmispuuroja, niitä voi vain ottaa tuosta eikä tarvitse itse keitellä!

Kävelty matka 13 km, liftattu matka 16 km. Bussista ja junasta ei edes puhuta.

Kiitokset!

Teksti Tiiti Kellomäki, kuvat pääosin Timo Kellomäki 2009. Retkisivuille