Tiistaina 26.6. klo 17 illalla Hannukurun autiotuvan pöydän ääressä
Tänään oli yllättävän raskas kävelypäivä. Otin Teemun rinkasta sadekelin vaatteet itselleni ja annoin tilalle leirikengät. Teemu: “Tänään rinkka tuntuu kevyemmältä.” Itse tulin taas kantaneeksi ihan turhaan kolme litraa vettä tunturin yli, tällä kertaa Suastunturin.
Päivä alkoi sumuisena, minkä vuoksi Lumikeron kaksi huippua erottuivat hyvin: toinen oli selvästi paksumman sumupeitteen takana. Pilven alareuna oli kenties 600 metrissä. En ollut kartasta hahmottanut, että tänään tosiaan käveltäisiin tunturijonon yli pitkittäissuunnassa. Kävelimme parin vanhemman naisen kanssa samaa matkaa, välillä toisiamme ohitellen. Teemu sai toki kehuja reippaudesta.
Suaskurun kota oli tilava ja vessat olivat isot ja uudet, mutta muuten paikka oli aika kehno. Vessan lähellä ei ollut käsienpesupaikkaa, koska puro oli kuivahtanut. En itse käynyt vesipaikassa, mutta kuulin toisten kertovan, että siellä vesi tuli maan alta pulputtaen. Sitä oli kuulemma hankala saada pulloon, koska se tuli kiven pintaa myöten. Toinen naisista kertoi, että siinä oli joskus ollut jonkinlainen ränni.
Keittelin kodassa pussiruoat ja unohdin ottaa kosteudenpoistajapussit pois ennen veden lisäämistä. Teemu ihmetteli, mikä tämä sininen juttu ruoan seassa on. Nuukailin spriin kanssa ja se tietysti loppui ennen kuin vesi kiehui. Kateeksi kävi toisten kaasukeitintä, joka kuulemma pakkautuu melkein teekuppiin. Teemun ruoka oli riittävä annos, mutta minun piti ottaa kaveriksi pari voileipää. 600 kcal oli kuulostanut kaupassa ihan kelpo aterialta.
Ruoan jälkeen Suastunturi oli aika helppo ylitettävä. Reitti ei kiipeä ihan tunturin huipulle, vaan saimme ihailla näköaloja länteen. Teemun kanssa katseltiin tässäkin maiseman ja kartan vastaavuutta. Aiemmin Vuontiskeron rinteeltä oli nähty maastossa jopa kunnanraja!
Teemu painalsi Suastunturilta alamäkeen nuorin polvin. Minä hidastelin perässä. Puurajan alapuolella polun vieressä puuhasteli joko riekko tai kiiruna, kuka niitä erottaa? Tämän jälkeen Teemu ottikin loppukirin tuvalle asti. Hannukurun majoitusmaailmaan saavuttuani huutelin Teemua, ja jostain yläoikealta tuli vastaus. Autiotuva sijaitsi jyrkällä mäennyppylällä, jonne oli joskus vienyt portaat vaan ei enää. Teemu kannusti, että päivän aika saadaan alle viiden tunnin jos tulen 10 sekunnissa, 9, 8, … Juoksin rinkka selässä mäen ylös ja sain varpaat autiotuvan sisäpuolelle juuri ennen määräaikaa.
Iso autiotupa oli paritalo, jonka toista päätä kansoitti nuorten miesten seurue, joista yksi oli kuulemma kipeänä. Toisella puolella löytyi meille sopivammaksi seuraksi kolmen aikuisen ja viiden lapsen ryhmä. Pienet tytöt ilmoittivat, että tupa on täynnä ja ylälaveri heidän, mutta mahduimme sitten mukaan ja vielä pari-kolme lisääkin olisi sopinut. Hulinaa ja seuraa riittää, samoin tuvassa hyttysiä (ovi auki).
Teemu pelaili illalla toisen perheen kanssa sikaa ja maijaa. Reissun ensimmäinen ja viimeinen pikkuhaaveri nähtiin, kun Teemu juoksi vessasta käsipesupaikalle alamäkeen täysillä ja kaatui. Käteen tuli paljon pikku naarmuja, mutta niitä ei tarvinnut edes laastaroida. Muutenhan täällä on säilytty aivan ehjinä ja ilman rakkojakin.
Illalla pääsin vielä saunomaan ja uimaan ihmeellisessä hiekkapohjaisessa järvessä. Viimeisen kerran uidessani laiturille lennähti liro, joka ei yhtään tuntunut pelkäävän, vaikka uin parin metrin päähän.
Päivän erikoisena luontohavaintona kirjataan kyy, joka paistatteli päivää tuvan rinteen alla mättäällä ja lähti kulkijaa karkuun. Oli oikein kaunis, siro ja vaalea yksilö selkeällä sahalaitakuviolla.
Koska mennään?
Se on muistaakseni napapaju, siis pienen pieni puu.
Reittiviitat osoittivat tulosuuntaan, kun kävelimme pohjoiseen.
Reippaana lähdössä tauolta tunturiin.
Vesipaikka oli täällä kuopassa.
Varjo pysyi hyvin vauhdissa mukana.
Luontokeskuksella oli näyttely jonkun edesmenneen sedän veistelemistä linnuista.