Tarinan idea alkoi kehittyä koulumatkalla. Osallistuin sitten jutulla Koululainen-lehden kirjoituskilpailuun vuonna 1995. Aiheena oli ystävyys. Palkinnoille en yltänyt, mutta sain kirjailija Taru Mäkelältä kirjeen, jossa ylistettiin kirjoittajanlahjojani. Olivatko ylistykset aiheellisia, sen voitte aivan itse päätellä (-;
"Ella" ei heijastele lapsuudenkokemuksiani, pikemminkin se sanoo: onneksi elin paremman lapsuuden! Päiväkotiympäristössä on jotain samaa kuin omassa päiväkodissani, tosin paljon surkeammassa valossa. Nimiä on tullut tutuilta pikkulapsilta ja tietenkin päiväkotini tätien nimistä.
Olipa kerran talo ja aurinko ja puu ja prinsessa. Alla luki: Miri 5v. Se oli aika hyvä viisivuotiaan piirtämäksi. Viisivuotias itse, tummahiuksinen, ruskeasilmäinen Miranda, jolta puuttui vasen etuhammas, etsi katseellaan tätiä kiinnittämään työn seinälle.
"Päiväkoti on tylsä", ajatteli Miri, "Tylsä, koska Ella ei pääse tänne".
Täti tuli aikanaan Mirin luo, kehui tavanomaiset kehumiset ja kiinnitti sitten piirroksen seinään. Miri otti punaisen väriliidun ja pyöritteli sitä käsissään. "Mitä ihmettä piirtäisin?", hän mutisi ääneen. "Piillä paloauto!", hihkaisi lähellä seurannut pikkupoika. Pojan mieliksi Miri väkersi punaisen laatikon, jossa oli pyörät alla, ja antoi sitten paperin pojalle. Kiljuen poika juoksi leikkijöiden sekaan.
Näin Mirin päiväkotipäivät yleensä sujuivat, piirrellen. Ei hänellä täällä montaa ystävää ollut, itse asiassa ainoa todellinen ystävä oli kotona. Miri tunsi, että pärjäisi päivät yksin kotona, jos vain olisi ruokaa.
Näistä mietteistä hänet keskeytti täti, joka kertoi: "Äitisi tuli hakemaan." Miri käännähti ja näki äidin kärsimättömät kasvot. "Äiti, enkö voisi jäädä huomenna kotiin?", kysyi Miri äidin auttaessa kurahousuja jalkaan. "Älä höpötä, mistä edes saisit ruokaa?", oli äidin vastaus. "Arvasin tuon!", ajatteli Miri "ei olisi pitänyt edes puhua".
Ulkona satoi vettä. Mirin sadetakki oli tietenkin kotona. Bussi oli myöhässä, mutta tuli sekin lopulta. Kuten tavallista, Miri matkusti ilmaiseksi "kuten muutkin nelivuotiaat". Autossa ei ollut yhtään vapaata istumapaikkaa, joten äiti piti tangosta kiinni ja Miri äidistä.
Pysäkiltä oli hetken kävelymatka kotiin. Sade oli hieman hiljennyt. He asuivat punatiilisessä, viisikerroksisessa kerrostalossa, neljännen kerroksen yksiössä. He saapuivat kotiin. Eteinen vastaanotti heidät tunkkaisella tuulahduksella. Se oli ahdas, synkänsininen koppi. Siellä oli naulakko ja patteri tumpuille. Äiti ripusti takkinsa henkariin, ripusti sen lähelle patteria ja alkoi sitten riisua Miriltä kurahousuja. Hän vilkaisi huoneeseen ja ähkäisi Mirille: "Painu siivoamaan huonetta!" Miri seisahtui huoneen ovelle. Huoneessa oli vasemmalla valko-ovisia kaappeja. Heti kaappien jälkeen oli valkoinen kerrossänky. Alempi vuode oli Mirin. Huoneen päädyssä oli ikkuna kirjoituspöydän ja kirjahyllyn välissä. Oven luona oli vielä muutama ruutukuvioinen pehmeä tuoli, nojatuoleiksi niitä ei voinut sanoa. Huone näytti ihan siistiltä.
"Älä pällistele vaan toimi", äiti käski, "sänkysi on taas petaamatta" Miri katsahti äitiin. Oli vaikea uskoa, että äiti oli vasta kolmenkymmenen, sillä hänellä oli kurttuinen otsa ja paljon harmaita hiuksia punaisten seassa ohimolla. "Aloita nyt, vai pitääkö tulla auttamaan!", äyskäisi äiti. Hitaasti Miri alkoi taittaa peittoa lakanan päälle. Pian sänky oli siisti ja silmäpuoli Rasse-nalle köllötteli tyynyllä.
Mirin veli, Hannu, tuli sisään jalkapalloa heitellen. Hannu oli vaalea, kiharahiuksinen viidesluokkalainen.
Miri kysyi äidiltä: "Saanko mennä pihalle?" Äiti kysyi: "Kenen kanssa?" Vetäessään tumppuja käteen Miri sanoi: "Ellan kanssa vain.", ja juoksi rappukäytävään. "Kuka se Ella on?", äiti huusi perään, muttei Miri enää kuullut. Äiti katsoi keittiönikkunasta Mirin perään ja huokaisi itsekseen: "Miri ei muistuta lainkaan isäänsä - onneksi, sitä vanhaa juoppoa. Onneksi otettiin sentään ero, ennenkuin mitään pahempaa tapahtui."
Miri juoksi läheiseen metsikköön. Sade oli lakannut. Vain viileä kevättuuli puhalsi kasvoihin. Polku salaiseen paikkaan kulki kahden männyn välistä. Hetken päästä siitä haarautui pieni, huomaamaton poluntapainen. Se johti salaiselle leikkipaikalle, pensaiden takana olevalle luonnonkuopalle. Ella odotti jo siellä. Mirillä ja Ellalla oli kotileikki kesken edellispäivästä, joten majaa ei tarvinnut rakentaa. Oli Ellan vuoro pestä kiviset astiat ja Miri menisi poimimaan kukkia. Ella oli mukava. Hän ja Miri eivät koskaan riidelleet. Ella pesi mielellään astioita ja teki muita töitä majan sisällä. Miri viihtyi paremmin ulkona, sillä maja oli ahdas.
Miri ei löytänyt muita kukkia kuin leskenlehtimättään ja päätti irrottaa sen maasta ja viedä majan kukkapenkiksi. Miri juoksi majalle niin hyvin kuin taisi, sillä kukkia oli vaikea pitää kädessä. Kun Ella näki kukat, hän ilahtui ja näytti heti niille sopivan paikan. Ella kertoi valmistaneensa ruoan sillä aikaa, kun Miri oli ollut kukkia hakemassa. He istuivat pöytään.
Äkkiä, ennenkuin oli ehditty edes aloittaa syömistä, taivas synkkeni. Ukkonen alkoi jyristä ja satoi jälleen kaatamalla. Salamat leimusivat pitkin taivasta. Miri kirkaisi ja lähti kompastellen juoksemaan kotia kohden. Matka tuntui äärettömän pitkältä, mutta lopulta itkevä Miri pääsi heittäytymään äidin syliin. Äiti kuitenkin torjui Mirin ja alkoi sättiä tätä: "Tulet aivan liian myöhään ja tumppusikin ovat aivan kuraiset! Missä oikein olet ollut?". Mirin mennessä keittiöön äiti sanoi: "Saat kyllä mennä sänkyyn ilman illallista, kun et kerran ihmisten aikaan tullut." Kun Miri alkoi vetää paitaa päältään, äiti tiuskaisi vielä: "Turha sitten odottaa iltasatua!"
Miri ei saanut unta, sillä hänellä oli kamala nälkä. Hän kuunteli, kuinka Hannu pyöri yläsängyssä. Hannu nukkui aina levottomasti. Ehkä hän oli unessa jalkapallokentällä. Lopulta Miri nukahti. Hän näki unta - mistäpä muusta kuin ruoasta, jota hänen ei annettu ottaa.
Aamulla, kun äiti herätti Mirin, tämä oli aivan väsynyt. Tavalliseen tapaan Miri ei syönyt mitään aamiaista, sillä päiväkodissa sitä saisi. Miri ei olisi jaksanut kävellä edes bussipysäkille, vaan jäi koko ajan äidistä jälkeen. Bussissa äiti osti taas itselleen lipun ja Miri matkusti ilmaiseksi. Äiti jätti Mirin pysäkille ja jatkoi itse matkaa töihin.
Miri käveli pitkin jalkakäytävää. "Onko minun aina pakko mennä päiväkotiin?", Miri tuumaili, "Tänään kyllä menen, koska siellä saa ruokaa. Kaamea nälkä!" Päiväkodin aamiaisella Miri söi neljä lautasellista puuroa. Tädit katsoivat kyllä ihmeissään, mutta Miri ei välittänyt, niin nälissään hän oli.
Aamiaisen jälkeen Maria ilmoitti, että hänellä oli synttärit. "Toin teille suklaakeksit", hän sanoi. Miri päätti viedä puolet omasta keksistään Ellalle ja pistikin toisen puolen taskuunsa. Sitten hän päätti mennä kysymään muilta tytöiltä pääsisikö" kotileikkiin pikkusiskoksi. Tuumasta toimeen, hän meni ja kysyi ja - ihme ja kumma - hänet huolittiin. Leikki ei ollut tietenkään yhtä hauskaa kuin hänen ja Ellan, kaukana siitä, mutta silti se toi vaihtelua ainaiseen piirtämiseen.
Leikissä Mirillä - tai oikeastaan Saara-Leenalla oli vähintään kaksi isosiskoa, Asta ja Milla, eli leikkinimiltään Lucia ja Pirkko. Äidin virassa toimi Elisa, leikkinimi Elisabetta. Miri ei saanut tehdä mitään, vaan hänen piti olla joko sängyssä nukkumassa tai sitten häntä syötettiin. Monta kertaa hän oli jo hermostua, kun Asta peitteli häntä kymmenettä kertaa, mutta sai itsensä hillityksi. Pian Milla kysyi: Sopiiko, että tällä olis nyt synttärit?", ja alkoi tarmokkaasti järjestellä muovileivonnaisia pöytään. Mirille sopi mikä vain ja olisihan mukavaa päästä pois tukalasta sängystäkin, vaikka joutuisikin syöttötuoliin tuttipullo kädessä. Kun syntymäpäivät oli juhlittu, täti huusi kaikkia pihalle ja meni sitten auttamaan haalareiden pukemisessa.
Pihalla Miri juoksi keinuille päin, mutta pysähtyi huomatessaan nokkosperhosen lepattelevan sinivuokkoon. Hän pysyi pitkään hiljaa ja perhonen laskeutui hänen ojennetulle tumpulleen ja heilutteli siinä siipiään. "Tästä kerron illalla Ellalle", hän päätti. Äkkiä paikalle pelmahti joukko poikia ja perhonen liihotti karkuun. "Me ollaan intiaaneja", pojat sanoivat, "me ollaan intiaaneja ja ryöstetään sut". Poikien mieliksi Miri nosti vähän käsiään ja käveli heidän perässään hyppynaruun sidottuna. Miri sidottiin puuhun ja pojat lähtivät metsästämään.
Miri odotti aikansa ja lähti sitten lähemmäs muita, juuri ajoissa ehtiäkseen leikkimään mustaa miestä. Miri juoksi nopeasti ja ennen kuin huomasikaan hän oli toinen kahdesta viimeisestä, jotka olivat jäljelle jääneet. Kaisa kuitenkin jäi viimeiseksi.
Täti huudahti: "Mitäs jos mentäisiin jo syömään!". Kaikki ryntäsivät naulakolle, Miri muiden mukana. Kaksi tätiä tuli auttamaan riisumisessa, toinen oli Anneli ja toinen Heidi. Pian vaatteet oli saatu kuivumaan ja istuttiin pöydässä. Ruokana olisi lihapullia, ne olivat monen herkkua, myös Mirin. Miriä vastapäätä istuva Mikko suttasi, mutta se oli ymmärrettävää, sillä hän olikin vasta kolmen. Mirin teki mieli ottaa Ellan keksi, sillä eihän Ella siitä tietäisi pahastua. Miri kuitenkin voitti himonsa ja alkoi sen sijaan piirtää. Hän piirsi ihmistä ja otti mallia Anneli-tädistä. Hiusten kiharat eivät onnistuneet, mutta muuten kuvasta tuli ihan näköinen. Anneli tuli Mirin luokse. "No, Miri", hän sanoi, "etkö aiokaan mennä päiväunille?". "Menen minä, mutta katso, piirsin sinun kuvasi. Saat sen.".
Miri meni nukkumaan pukkisänkyynsä. Mummin antama pieni kissa oli peiton alla odottamassa. Unisatu oli jo täydessä käynnissä. Miri ei enää saanut juonesta kiinni, vaan nukahti. Hän näki unta suuresta, punamustakirjavasta lehmästä, jonka nimeä hän yritti etsiä. Lopulta hän sai eräältä punahuiviselta mummolta tietää, että lehmän nimi oli Mirjami. Miri sai lehmältä palkaksi laatikollisen suklaakeksejä. Sitten hän heräsi. Heidi-täti oli juuri tulossa herättämään häntä, mutta huomasi sen turhaksi ja sanoi vain: "Muut ovat heränneet jo aikoja sitten, mutta sinä nukuit niin makeasti, etten viitsinyt häiritä. Nousehan nyt ja pue päällesi."
Miri veti housuja jalkaan ja ajatteli untaan. "Miksei unista voi tuoda mukanaan suklaakeksejä?", hän sanoi ääneen. "Siksi kai, että painajaisetkin voisivat tiivistyä, mikä ei olisi kovinkaan mukava asia", hän jatkoi pohdiskeluaan kävellessään kohti ruokahuonetta, jossa näytettiin pelaavan muistipeliä.
Miri meni ottamaan kynän ja paperia ja istui sitten Meijun viereen piirtämään kukkia. Meiju puursi taloa. Miri piirsi leskenlehden ja sai sitten idean. Hän työnsi paperin syrjään, otti uuden paperin ja ryhtyi piirtämään salamajan kuvaa. Etummaiseksi tuli leskenlehtipehko ja taakse piirtyivät Miri ja Ella majan edessä. Miri mietti, mitä oikein oli piirtänyt. "Uskaltaisiko tätä näyttää tädeille?" Mirin mietteet keskeytyivät, kun täti tuli katsomaan piirrosta, otti sen ja pisti seinälle. "Missäs noin mukava paikka on, saako sinne tulla käymään?", täti kyseli, "Piirräpä minulle kartta!". Mirin ei auttanut muu kuin piirtää ja täti pisti senkin seinälle. Onneksi Mirille ei jäänyt aikaa murehtia sitä, sillä hän kuuli äidin tutun äänen huutavan häntä kiirehtimään.
Bussipysäkillä äiti kysyi: "Kuule Miri, kuka se Ella oikein on?" Miri väisti kysymyksen ja alkoi kuvata Ellaa. "Se on sellanen tosi mukava", Miri alkoi kertoa, "ja sillä on pitkät vaaleet hiukset ja siniset silmät.". Koko bussimatkan Miri kuvasi äidille Ellaa tällä tavoin. Kotona äiti sanoi Mirille: "Pyydäpä sitä Ellaa tänään meille." Miri säikähti. Tapahtuiko tämä kaikki vain siksi, että hän oli piirtänyt Ellan kuvan ja salamajan? Hän mietti, miten tilanteen voisi korjata, vielä silloinkin, kun äiti huomautti hänelle, että sänky oli taas petaamatta. Miri pyysi taas lupaa mennä pihalle, ja äiti sanoi vain: "Muista sitten pyytää sitä Ellaa kylään!".
Miri juoksi jälleen halki tuoksuvan metsän suoraan salapaikkaan. Siellä Ella jo olikin ja Miri antoi hänelle hieman murustuneen keksinpuolikkaan ja kysyi samalla: "Tuletko meille käymään? Äiti haluaisi nähdä sinut." Ella suostui ja niin he juoksivat kotiin. Miri soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle äidille: "Silmät kiinni!". Kun Ella oli tullut äidin silmien eteen, Miri käski avata ne. Äiti avasi ja katsoi suoraan Ellan läpi!