On viileää. Seinistä huokuu kosteutta. Päästän pitkät hiukseni valloilleen kaavun alta, salaa, tiedän, että se on rangaistavaa. Tassuttelen paljain jaloin kivilattialla. Nurkan takana laulavat munkit. En saisi olla täällä. Onneksi on hämärää ja tumma vaatteeni kätkee minut holviin.
On painostava olo. Paksu vaate hiostaa, vaikka on viileää. Ottaisin sen pois, ottaisin, mutta se veisi henkeni. Tahtoisin niin tanssia, hypellä nuorilla jaloilla, ottaa muitakin kädestä, kulkea tuulessa hiukset hulmuten. Minut kahlitaan, kahlitsen itseni kirkkoon. Laulu kiehtoo, tahtoisin laulaa, pitää ääntä, kiljahdella. Jalkapohjani tuntevat taas viileän, kostean kivilattian. Lattia on pehmeä - tai minä kevyt. Nousisin tuuleen.
Selkääni pitkin kulkee värähdys, kulkee hartioihin ja kantapäihin. Jännittää, kiristän lihakseni, painaudun seinään, pidätän hengitystä, rentoudun taas. Kyyristyn lattialle, tutkin sen kuvioita sormenpäilläni. Hiukseni valahtavat kultaisina kasvojeni eteen, paistavat auringonpaisteena, valaisevat.
Irroitan kireän nyörin, nousen, hohdan. Vaatteeni valahtaa lattiaan, muuttuu kiveksi, kirkkokahleen rakennuskiveksi. Kuljetan käsiä vyötäisillä, rinnoilla, lanteilla, reisillä. Huokaan, vedän syvään henkeä. Otan ensimmäisen tanssiaskeleen saliin.