Istuudun nurkkaan kädessäni kierreselkäinen ruutuvihko ja lyijykynä. Suljen silmäni, pidätän hengitystäni, kuuntelen ympäröivää maailmaa. Ensimmäinen sana tulee, annan sen purkautua paperille tietäen, että sitä seuraa toinen. Tuttu tunne värisyttää minua jälleen: minun on aika siirtää sieluni paperille.
Pienestä pitäen olen ihaillut kirjainten ja sanojen ihmeellistä ilmaisuvoimaa. Erilaisten tekstien lukeminen on kasvattanut minussa halun saada itsekin tuottaa jotain suurta - jotain, mikä eläisi minua kauemmin.
Kirjoittaminen avaa minussa portteja, jotka keskusteluissa pysyvät visusti suljettuina. Niiden takana avautuu kokonainen maailma salattua sisintäni. Jotkut tekstit syntyvät salaisiksi, mutta monesta paistaa halu tulle muidenkin lukemiksi. Sisimpäni, niin haavoittuvainen kuin se onkin, tahtoo paljastua ihmisille ja avata näiden silmät maailmalle ja kauneudelle.
Ihailen oikeita kirjailijoita. Heillä tuntuu aina olevan tuoretta sanottavaa aiheistaan, ja tapa, jolla he sanomansa julistavat, tuntuu saavuttamattomalta. Entäpä sitten mielikuvitus! Kysyn usein itseltäni, voinko koskaan luoda sellaisia henkilöitä ja maailmoja kuin oikeiden kirjailijoiden oikeissa kirjoissa. Pelkään, etten milloinkaan voi leikitellä mahdottomalla kuten unenomainen Kafka - tai jos voisinkin, ei tekstini olisi samalla tavoin monimerkityksistä.
Tunnen jostain syystä vetoa omituisiin, tunnepohjaisiin kirjoihin. Tahtoisin osata kirjoittaa epätodennäköisestä, epätavallisesta ja mahdottomasta kuin Kafka, kuvata raskaasti kuin Dostojevski ja huipentaa juonen loppua kohti kuin Tervo. Sitä yrittäessäni joudun tekstini lumoihin ja rakastan luomaani todellisuutta, mutta jälkeenpäin lukiessani inhoan ja vihaan kirjoituksen kömpelyyttä. Tuomitsen luomukseni maanpakoon mustan piilolaatikkoni kätköihin.
Oma kirja kovissa kansissa lienee jokaisen harrastelijakirjoittajan unelma, enkä minä tee poikkeusta. En tahdo kirjoittaa työkseni, vaan tuottaa silloin, kun inspiraatio sen sallii. Innoitusta unelmoin etsiväni tavallisista tilanteista: kahvilasta, leikkipuistosta, ruokakaupasta. Kaikki pienet haaveeni ovat kuitenkin vain välietappeja matkallani tärkeimpään tavoitteeseen - siihen, että ihmiset työni kautta voisivat muuttua ja kasvaa.
Vapaus kirjoittaa merkitsee minulle vapautta elää. Vaikka itse kuolen, kirjoittamisen myötä ajatuksilleni jää paikka tässä maailmassa - ehkä vain paperilla, mutta unelmissani jonkun tuntevan ihmisen sydämessä.