"Jeesus on vapahtajani ja elämäni Herra. En selviäisi ilman Häntä edes tästä maanpäällisestä elämästäni, kuinka sitten pääsisin taivaaseen ilman Häntä. Tiedän että olen syntinen, itsessäni Jumalalle kelpaamaton, mutta luotan Hänen käsittämättömään rakkauteensa ja armoonsa ja saan kerran katsoa Häntä kasvoista kasvoihin taivaassa."
Ensimmäisen muistamani kosketuksen uskontoon sain varmaan iltarukouksesta, joka luettiin joka ilta. Siitä en aluksi ymmärtänyt paljoakaan kun siina levolle laskettiin ja siltanen nousi. Taivaaseen ota luoksesi -kohta oli onneksi lapsellekin sen verran selkeä, että sain tietää Taivaan Isän ottavan kaikki luokseen.
Seuraava askel tiellä olikin sitten se, kun aloin lukea Ikuisia Kertomuksia. Melko pian opittuani lukemaan saatoin jo ylpeillä lukeneeni koko 2000-sivuisen sarjan lapi. Ensimmäinen "uskonkriisini" tuli muodossa "onkohan nää totta vai jonkun kirjottamia satuja", mutta tyrmäsin sen heti. Ei nää voi olla satuja!
Aloin kulkea vanhoillislestadiolaisten porukoissa parhaan kaverini perheen mukana. Siellä opin heti mitä on synti. Opin, etta taivaaseen eivät paasekään kaikki, vaan ainoastaan Jeesukseen uskovat (mistäs minä pieni olisin aikaisemmin tiennyt että kaikki eivat usko), mutta minulle syntyi sellainen kuva, etta muut kuin lestadiolaiset eivät pääse taivaaseen. Toinen harhaluulo oli, että synnit on aina pyydettävä anteeksi ihmisiltä (Jumalalta ihmisten kautta). Joskus koin kauheita pelkoja siitä, pääsenkö taivaaseen kun en ole pyytänyt syntejä anteeksi. Tällainen teksti oli aivan liian rankkaa eka-tokaluokkalaiselle. Muistan erään kerran, kun olin menossa pimeää tietä pitkin ja pelkäsin hirveästi. Mietin, etta jos nyt kuolen, pääsenkö taivaaseen. Muistan rukouksen, jota rukoilin: Jumala, anna mulle kaikki synnit anteeks... jos mä oisin jumala niin mä ainakin antaisin. En kuitenkaan ymmärtänyt, etta Jumala voi toimia aivan itsekin, eikä tarvitse ihmisiä välittäjiksi.
Minulla sattui olemaan tyhjä päiväkirja ja jostain syysta päätin kirjoittaa sinne iltarukouksen. Käsiala on varsin itkuisen oloista, ilmeisesti minulla on ollut paha olla, sen kyllä huomaa tekstin sisällöstäkin:
Voi että kun ois päässy hiihtoleirille, ois saanu taas synnit anteeks. Pitää päästä seuroihin! Ja Leealle yöksi.
Anna äidin ja isän tulla uskoon, tehdä parannus.
Maailma pilkkaa.
En kiroile! edes englanniksi.
Päästä taivaaseen. Ihanaa.
Anna mun päästä suvareihin (suviseurat)!
Nyyh!
(päivätty 11.3.-94, olin silloin 12-vuotias)
Tästä rukouksesta näkee sen synninhädän, joka oli istutettu pikkutytön mieleen jo 6-7-vuotiaana. Hiihtoleirille, seuroihin ja suviseuroihin pääsy oli tärkeää evankeliumin saamisen kannalta. Pelkäsin uskoni kuolevan! Leealla taas saarnattiin joka ilta Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Olimme juuri muuttaneet, joten en nähnyt Leeaa perheineen enää niin kovin usein, enkä päässyt enää lestadiolaisten tapahtumiin.
Tuo maailma pilkkaa on jotenkin yliampuva, sillä uskostani tiesi sillä hetkellä lestadiolaisporukoiden lisäksi vain yksi henkilö. On tietysti totta, että minua kiusattiin koulussa, mutta aiheet olivat toiset.
Vielä yksi asia, jonka rukouksesta huomaa, positiivinen: en enää rukoillut vain samaa vanhaa "merkityksetöntä" rukousta, vaan olin siirtynyt vapaampaan kaavaan, jossa ensimmäisenä oli Levolle lasken Luojani ja sen jalkeen yleistä ajankohtaista asiaa. Olin jostain kuullut kohdan: "Kun rukoilette, älkää tyhjiä hokeko" (Matt 6:7)
(Tämä sivu ei ollut mitenkään tarkoitettu loukkaamaan vanhoillislestadiolaisia, sillä sain heiltä todella paljon. Uskoni perusta kehittyi, mutta suuri osa opista oli silti liian rankkaa tekstiä ala-astelaiselle.)
Seiskaluokalla uskonnonopettajani Päivi sanoi minulle: "Meillä ois sellanen solu... mä luulen että sulle ei ois kauhee kynnys tulla sinne..." Vaadin tietysti heti kaikki lisätiedot, kuten "mikä ihme se solu on", ja kokoontumisajan ja -paikan. Meni kuitenkin kuukausi, ennen kuin lähdin mukaan, sillä unohdin kaksi ensimmäistä kertaa.
Viimein soluun päästyäni totesin siella olevan upea, läheinen ja avoin tunnelma. Jokainen saattoi siellä kertoa omista ajatuksistaan, tosin ensimmäisen vuoden istuin lähes koko ajan tuppisuuna.
Samainen Päivi pyysi minua kerran kirkkoon Juntusen ja Jalovaaran tilaisuuteen. Menin sinne lähes täysin tietämättömänä tilaisuuden luonteesta, luullen sen olevan jotain hihhulitouhua, mutta sain kuitenkin juonenpäästä kiinni ja menin eteen rukoiltavaksi. Kaaduin Pyhän Hengen vaikutuksesta, kuten moni muukin paikallaolija. Tämä antoi minulle yha enemmän rohkeutta olla uskossa.
Olin kuitenkin yhä kiinni lestadiolaisuudessa, mietin, pääsenkö taivaaseen, jos en pyydä syntejäni ihmisiltä anteeksi. Tästä ajattelusta minut lopullisesti vapautti Päivin solussa sanoma asia: "Lestadiolaisilla on sellainen ajatus, että ketkään muut kuin he eivät pääse taivaaseen. Mutta kyllä he hämmästyvät, kun taivaaseen mennessään näkevät meidätkin siellä." (Päivi ei tiennyt taustastani) Mietin, pitäisikö kuitenkin uskoa lestadiolaisittain, ikäänkuin varmuuden vuoksi, mutta tulin siihen tulokseen, että jos uskoo, on uskottava kunnolla.
Viela yksi asia, jonka Päivi on elämääni tuonut: rukouspäiväkirja. Se on hyvä olemassa nytkin, sillä näen sieltä tärkeiden tapahtumien aikajarjestyksen ja tunnelmia.
Mulla oli kuitenkin yhä hirvee halu saada tietoo, faktoja uskonasioista. Kirjastosta löytyi joitain lukioikäisten uskonnonkirjoja, jotka sitten innolla ahmin. Faktat eivät kuitenkaan tuoneet mielenrauhaa. Pelastusvarmuutta ei löytynyt. Ranta-Einolassa yhteissolussa oli joitain "saarnaihmisia" joiden perässä toistamalla annoin elämäni "virallisesti" Jeesukselle. Vieläkään ei olo parantunut. Tunsi koko ajan vain olevansa paha, Jumalalle kelpaamaton. Meni tosi kauan ennen kuin ymmärsin mitä on armo.
Jatkoin soluilua. Mitään muuta kosketusta seurakuntaan minulla ei ollut. Muu toiminta vähän pelotti. Soluun yritin saada mukaan rakkaan ystäväni Gretan. Greta on ensimmäinen ihminen jolle olen sanonut "Rakastan sinua", tosin se oli vaikeaa ja jouduin käyttämään kummallisia kiertoteitä kertoessani sitä. Greta itse on kertonut: "Tiitin seurassa sai olla oma itsensä, ei tarvinnut esittää mitään. Silti sitä seuraa jostain syystä karttoi, saattoi olla syynä se, etteivät muut kaverit pitäneet Tiitistä." Lopulta, päättäjäispäivänä, sain annettua Gretalle lapun, jossa morseaakkosin luki suuri viestini. Greta kuulemma lievästi järkyttyi (onneksi lapussa oli selitys, etten ole lesbo...) ja ajatteli, että onneksi on koko pitkä kesä aikaa miettiä. Kesällä kuitenkin kaverini Anu peruutti tulemisen Ahvenanmaalle pyöräretkelle ja mukaan piti saada jotain seuraa minulle. Ensimmäinen mieleen tullut henkilö oli Greta, joka lähtikin matkaan parin tunnin varoitusajalla. Ahvenanmaalla sitten tutustuimme vähän paremmin ja syksyllä koulusssa kasvu jatkui yhä.
Kasiluokka pyörähti käyntiin. Päivi ei enää pitänyt solua ja tilalle astui Musu. Solu oli edelleen ainoa kosketus seurakuntaan, kunnes tuli kutsu rippikouluun. Saatiin tietysti rippikoulukortit ja merkintöjä metsästäessäni eksyin nuorteniltaan. Siellä oli Juspen ryhmätöitä ja pöytäämme (jossa oli neljä merkintää hakevaa tyttöä) määrättiin "ohjaajaksi" Kari-Pekka. Olipas muuten sairaan ihana tyyppi.. retkahdin heti (= eikä nuortenilta tuntunut enää vieraalta paikalta. Päätin, että täällä pitää alkaa käydä (ja olisin päättänyt sen varmasti, vaikka Kartsua ei olisi ollutkaan)
Kaverini Maija vei minut Kirkonkulmaan tapahtumien yönä. Siellä oli gospelkahvila ja internetissä oleva tietokone. Ja Kartsu. Siellä sitten katseltiin ja ihmeteltiin ja kun tietokone lähti, Kartsu tuli saattamaan minut kotiin. Hän pyysi vielä seuraavana päivänä Ranta-Einola-iltaan, jonne lähdin iloisin mielin. Siellä oli tosi hauskaa ja automatkalla kotiinpäin laukaisin Kartsulle rakastuneeni tähän. Seurustelimme puoli vuotta ja sinä aikana pääsin seurakuntaan loistavasti mukaan.
Rippikoulu iski. Sinne lähdin etsimään tietoa uskosta, en tosin enää kuolemanpelkoisena, sillä olin pyristelemässä irti ideasta, että Jumala tarvitsee välikappaleen armolleen. Päivi oli puhunut siitä solussa tietämättä käsityksistäni ja olin saanut tätä kautta rautaisannoksen infoa (johdatusta sekin!)
Ripari meni mukavasti. Olimme se leiri, josta puhutaan Kangasalan seurakunnassa vielä monien vuosien päästä: olimme kauhuripari, 55 pikkuista (17 tarkkailuluokalla), 5 isosta ja kolme opettajaa. Liian vähän henkilökuntaa pitämään kuria. Leiri keskeytettiin toiseksi viimeisenä päivänä ylimääräisten vieraiden vuoksi. Mutta meillä päädyn "kilteillä" tytöillä oli hauskaa.
Riparista erikoisesti jäi mieleen, että piti pitää yllä roolia, ikäänkuin asiat eivät olisi kiinnostaneet. Raamatturyhmissä isonen yritti parhaansa mukaan keskustella yksikseen, minulla olisi ollut paljon sanottavaa, mutta en voinut. Ryhmässäni oli monta minua kiusannutta ihmistä, joita pelkäsin.
Konfirmaatiopäivän aamu alkoi suloisesti. Menin vessaan, katsoin peiliin ja huomasin, että minulla oli ryppyjä. Niistä huolimatta menin kirkkoon, puin alban päälle ja jännittyneenä odotin mitä tuleman piti. Konfirmaatio meni hienosti ja pääsin elämäni ensimmäiselle ehtoolliselle. Tippa tuli silmään ja kiitollinen mieli. Taas ymmärsi mitä Jeesus oli tehnyt.
Rippijuhliin tuli yhdeksän vierasta, mutta sillä ei niin merkitystä ollut. Olinhan saanut ehtoolliseni.
Herra Jeesus Kristus,
tiedän, että olen tehnyt syntiä sinua vastaan,
mutta tiedän myös, että Sinä olet armollinen.
Anna minulle syntini anteeksi,
olet luvannut, että katuvaa armahdetaan.
Tule sydämeeni asumaan ja paranna kaikki haavani.
Tule hallitsemaan elämääni.
Kiitos, että kuulit rukoukseni, annoit syntini anteeksi
ja otit minut omaksesi. Opeta minua elämään omanasi.
Amen.
Miltä nyt tuntuu? Ei välttämättä miltään, mutta usko ei ole tunnetta,
se on luja luottamus (Heb 11:1)
Ja miten tästä eteenpäin? Ensimmäinen neuvo on: etsi
seurakunta! Sieltä saat uskovia ystäviä ja vahvistusta uskoosi.
Seurakuntayhteys on törkeän tärkeä asia! Toinen, samanarvoinen neuvo on:
lue Raamattua. Avaa Raamattusi esimerkiksi kohdasta Evankeliumi
Johanneksen mukaan. Päivittäinen raamatunluku on todella hyvä pahe (= ja
se kannattaa ottaa tavaksi. Vaikka aina ei olisi fiiliksiä lukea, se
kannattaa silti. Muutama jae päivässä saattaa tuoda enemmän kuin
kokonainen kirja.
Kolmas vinkki on: rukoile! Ennen Raamatun avaamista on hyvä
heittää Isälle vihje, että tahtoisi Sanan avautuvan. Ystävien,
vihollisten, elämäntilanteen, talousasioiden sun muun puolesta kannattaa
rukoilla, sillä Jumalalla on kaikki valta muuttaa nekin.
Älä vertaa itseäsi muihin, ns. "kokeneisiin kristittyihin" tai
"hyviin uskoviin", sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta
vailla (Room 3:23). Elä omaa elämääsi, muiden kokemuksia kannattaa
tietysti kuunnella ja ottaa opikseen, ettei joudu kaikkea oppimaan
kantapään kautta. (Vaan eipä sitä kuitenkaan mitään opi vaikka kuinka
kuuntelisi.)