Maanantai 23.5. -- Mentiin Gentiin

Tiiti näki unta haploidisista ihmisistä, joilla siis on vain yksi kromosomi kutakin, ja heräsi sitten. Söimme loput kaurahiutaleet ja pakkasimme. Molemmilla oli selkä jumissa, ja hieroimme vastavuoroisesti toisiamme. Arne lähti töihin ja me lampsimme asemalle. Oli paljon aikaa, ja istuskelimmekin aseman edessä auringossa. Tiiti jutteli nelivuotiaan neidin kanssa ja antoi kaupasta saadun keräilytarran. Lasten kanssa puhuminen on kyllä hankalaa, kun millään muilla kielillä (eli englanniksi) ei voi tukea ja vastauksetkin tulevat sirkuttamalla. Söimme nuudeleita ja jätskit ja istuskelimme vielä hetken paikallisten pummien vieressä.

ICE:ssä ei ole enää lisämaksua, edes kansainvälisillä yhteyksillä. Jee! Menimme ihan nokkaan katsomaan maisemia. Veturinkuljettajan kopin seinä on lasia, mutta välillä se muuttuu maitomaisen läpinäkymättömäksi. Ajoimme 250 km/h paitsi körötellessä 130 km/h. Osasto oli muka hiljainen osasto, mutta siellä oli kolme riemuitsevaa lasta, eikä meidän siis tarvinnut hillitä puhehalujamme.

Aikainen juna yllätti matkailijat: olisimmekin Gentissä tuntia aiottua aikaisemmin. Vaihtojuna Brysselissä olikin sentään myöhässä ja vaihtoi laituria vain ranskaksi. Onneksi joku kanssamatkustaja kertoi meillekin. Hämäykseksi raiteelle tuli suunnilleen oikeaan aikaan juna, jossa ei kuitenkaan ollut ketään ja jonka ovet eivät auenneet. Vaihdossa meillä oli sen verran marginaalia, että ehdimme käydä katsomassa myös sitä korkeaa Kelan lasipalatsia, joka on yhä ainoa asia, mitä olemme Brysselissä ulkona katsoneet. Asemalla saattoi olla joku tilanne päällä, kun päälipunmyynti oli kiinni keskellä päivää.

Aikainen saapumisemme aiheutti isännissä hiukan tilannetta ja kiirehtimistä, mutta Patrick lupasi tulla hakemaan. Ihmettelimme hetken aikaa asemaa, jossa oli mahtavat maalaukset. Ulko-ovella vanha mies sahasi viulua kuin se olisi tehnyt hänelle jotakin pahaa. Ehdimme juuri istahtaa, kun Patrick jo saapui ja nappasi meidät mukaansa.

Gentiläiset isäntämme Patrick ja Luigi ovat Tiitin konferenssikavereita. Luigi on tuttu Berliinistä 2009, ja muistikuvan mukaan he olisivat kohdanneet Luigin posterin äärellä, koska myös Luigi tutkii puettavia antenneja. Luigi tosin ehti väitellä ensin. Nimestäkin sen voisi päätellä, ja kyllä, Luigi on italialainen mutta asunut jatko-opiskelija-aikansa Gentissä. Patrick taas on Luigin työkaveri, johon Tiiti tutustui Barcelonan konferenssissa 2010. Patrick ei tutki puettavia antenneja sinänsä vaan niiden toimimista hankalissa ympäristöissä. Kun tuhkapilvi esti lentoliikenteen pois Barcelonasta 2010, Patrick, Tiiti ja Luigi viettivät laatuaikaa pakkolomallaan.

Yliopistolla tapasimme myös Luigin ja paljon muita italialaisia. Saimme teetä (senchaa?) ja melkein jouduimme puhumaan työasioista. Professori Rogier muisti Tiitin vuodelta 2006. Kaverit tekivät vielä hetken jotain työhommiaan, ja sitten ajelimme Luigin kämpille vaikka kuinka kauan kamoja viemään. Sinne olisi kyllä varmaan ollut nopeampi kävellä, kun kaupunkiliikenne oli mitä oli, mutta raskas matkalainen ei selvästikään saanut yhtään rasittua. Luigi asui melkein keskellä kaupunkia, ja koko historiallinen keskusta oli käytännössä nenän alla. Kuulemma orkesterit alkavat viereisellä torilla soittaa ihan liian aikaisin.

Kävelimme neljästään ympäri Gentin kaunista keskustaa. Kaupunkikuva-arkkitehti on siellä ollut kovana, eikä talojen seinissä ole mitään rumia valomainoksia. Emme päässeet sisälle ensimmäisiin yrittämiimme kohteisiin eli kirkkoon ja raatihuoneen torniin, mutta kolmanteen pääsimme, ja se oli kuulemma Timon lempikirkko tähän mennessä. Gentissä on jotenkin onnistuttu yhdistämään uudet, vanhat ja ikivanhat rakennukset harmoniseksi kokonaisuudeksi. Jopa linna ja uudemmat talot sopivat aika hyvin yhteen. Oli siellä kyllä rumiakin vuokrataloja, mutta niitä joutui ihan etsimällä etsimään.

Luigi yllätti paikallistietoudellaan. Neljä vuotta sitten tänne opiskelemaan muuttaneen italialaisen ei odottaisi tietävän paikasta paljoakaan, eikä ainakaan enempää kuin parikymmentä vuotta kaupungissa asuneen belgialaisen! Luigilta löytyi tietoa kaikista kirkoista, merkittävistä rakennuksista rakennusvuosineen ja kaupungin historiastakin. Yhden patsaan juurella tosin vietimme melko tovin, koska kumpikaan oppaistamme ei heti keksinyt, miten monet kummalliset vaakunat liittyvät patsaan herraan. Lopulta päädyttiin selitykseen, jonka mukaan patsasmies oli yhdistänyt Flanderin monet pikkupaikat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Paikallinen herkku on kuulemma Waterzooi, jota Tiiti tietysti myös kokeili. Käytännössä se oli tavallista kanakeittoa, jossa kana oli kokonaisena koipena ja lisäksi perunat kokonaisina, vaikka onneksi kyllä aika pieninä. Sitä voisi tehdä kotonakin. Timo söi kylkiluita ja muuta grillattua ja opiskeli oluen juomista. Tiitin iloksi tästä sivistysmaasta saa maitoa, vaikka se onkin vähän väärän makuista ja lämpimässä säilyvää.

Kävelimme vielä ties missä kauniiden talojen alueella, jossa oli kai asunut jotain nunnia tai muuta kirkollista porukkaa, ja menimme sitten oluelle. Tiiti söi omenapiirakkaa, kun ei viitsinyt juoda alkoholitonta oluttakaan. Olipas aika myöhä kun pääsimme kotiin.

Luigi oli kiltti ja nukkui sohvalla, me taas sängyssä. Yöllä oli aika kuuma.

Tiistai 24.5. -- Brugge

Luigin vaari soitti vahingossa kuudelta aamulla siihen puhelimeen, joka oli meillä sängyn vieressä. Kuulemma vaarilla on puhelin tyynyn alla ja pikanäppäimiin ohjelmoituna sukulaiset. Onneksi ei ihan vielä tarvinnut nousta. Myöhemmin saimme aamiaiseksi ihan sairaan hyvää leipää ja Timo sormustimellisen pahaa kahvia. Patrick tuli hakemaan meitä yhdeksän aikaan, ja ajelimme sievän maaseudun halki kohti Bruggea.

Bruggea on mainostettu kauheasti, ja se on Unescon listoillakin, mutta lopulta kaupunki oli jotenkin monotoninen ja turistikas. Vossikoita ja pitsikauppoja oli paljon. Bruggessa oli tietysti myös kauniita vanhoja taloja, mutta Gent vei silti voiton viehättävyyskisassa. Brugge itse taitaa olla maailmanperintökohde, ja tässä maailmanperintökohteessa on sisällä toinen maailmanperintökohde, nimittäin vanha luostarialue.

Raatihuoneen torniin pääsi kiipeämään, ja pojat lähtivät sinne. Tiiti totesi, että portaat eivät ole nyt kiva juttu, ja jäi sisäpihalle aurinkoon. Päivä oli aurinkoinen mutta sen verran tuulinen, että takkia piti pitää päällä. Kun tasatunti tuli, raatihuoneen kello ei alkanut soida eikä pojilta mennyt kuulo. Tornissa oli kyllä kellot ja vieläpä soittorasian koneisto niitä soittamaan. Näköalana oli paljon punaisia kattoja. Ihan Gentiin asti ei näkynyt, mutta rannassa oli satama.

Ruoan ääressä juttelimme hollantilaisten ja Belgian flaamilaisten eroista. Miksette vain jaa Belgiaa ja liity Hollantiin? Tunnetteko mitään yhteenkuuluvuutta noiden kanssa? Hollantilaiset ovat kuulemma sortaneet flaamilaisia joskus historian hämärissä, eivätkä kansat tietenkään ole samanlaisia. Hauskana yksityiskohtana kuultiin, että flaamilaiset kuulemma ovat ruoassa enemmän laadun kuin määrän perään, toisin kuin hollantilaiset. Ehkä tämä näkyi ravintolan annosten koossa. Oli miten oli, olisi kiinnostavaa kuulla myös hollantilaisten mielipide belgialaisista.

Alun perin oli ollut tarkoitus käydä Knokkessa katsomassa rantaa, mutta Patrick päättikin ajaa Hollantiin Cadzand-Badin rantakaupunkiin. Mikäpä siinä, saatiin vauvalle uusia maita. Kaupungissa oli iso rantahotelli ja vielä isompi uimaranta hiekkadyynien takana. Kävelimme tuulessa dyyninharjaa ja kävimme myös upottavaa hiekkaa pitkin vedenrajassa asti. Jostain syystä ei haissut yhtään mereltä ennen kuin muutaman metrin päässä aalloista. Hiekassa oli kuivuneita meduusoja, joiden neliapilakuvio oli vielä erotettavissa. Timo keräili simpukoita ja kysyttäessä kertoi, että lapsethan tykkäävät simpukoista ja näitä voisi viedä tuliaisiksi. Merellä meni rahtialusta ihan solkenaan, ja Bruggen tornista nähty satama näkyi jossain kaukana. Rannalla oli myös tutka.

Kävimme viemässä Luigin kotiin ja nappaamassa äkkiä rinkat mukaamme. Patrickille sanottiin, että pakkaamiseen menee viisi minuuttia, ja suunnilleen siinä ajassa olimmekin taas autolla. "Otitko aikaa?" "En, olisiko pitänyt?" Jos Gentiin oli ollut unettava matka, oli ajelu Patrickin kotikaupunkiin vielä väsyttävämpi, kun matelimme ruuhkassa. Tiiti nukkui mennen tullen. Toiset näkivät ruuhkassa motoristin, joka lähti keulien ohittelemaan autoja. Ehkä etupyörä maassakin olisi mahtunut.

Patrickin kotona tapasimme Renatan ja tytöt Axellen ja Sarahin. Oli outoa, kun lasten kanssa ei ollut yhtään yhteistä kieltä, vaikka me puhumme kuutta ja lapsetkin kahta. Flanderissa on pakkoranska, ja englanti alkaa vasta 12-vuotiaana. Illan rentouduimme, jalka- ja sulkapallottelimme lasten kanssa ja ihmettelimme lasten kouluvihkoja. Patrick oli jotenkin hämmentynyt kun Tiiti rupesi kutomaan -- pakko ottaa kuva! Sarah sanoi, että Renatan pitäisi opetella kutomista Tiitiltä.

Nukkumaan menimme taas tosi myöhään, äh. Meidät pantiin tietysti isäntäparin sänkyyn, koska Tiiti oli raskaana ja lähtökohtaisesti reppana. Makuuhuoneen seinältä selvisi, että oli Patrickin ja Renatan 15. hääpäivä.

Keskiviikkko 25.5.

Renata oli valmistanut meille hotelliaamiaisen kaikenlaisesta makeasta. Aamiaispöydässä muistimme myös antaa lapsille hirviä ja Renatalle Iittalan tuikkulyhdyn. Lapsia meni kouluun ja meitä yliopistolle. Täällä ei näköjään ole tapana antaa 9-vuotiaiden pyöräillä yksin kouluun, vaikka koulu olisi kuinka lähellä.

Yliopiston radiolaitoksella Tiiti piti esitelmän ja sai paljon kiinnostusta ja mahdollista yhteistyötä. Ennen esitelmää oli paljon aikaa katsella laitoksen mittauspaikkoja. Patrick yritti esitellä radiokaiuttoman huoneen, mutta kulkukortti ei päästänytkään sisään. Niinpä professori Rogier joutui esittelijän hommiin. Paitsi az/el-kääntimellä varustettu radiokaiuton huone, huoneessa oli myös mitä mielenkiintoisin aaltoputkihäkkyrä opetustarkoituksiin. Toisessa labrassa vanha professori kuuli, että Tiiti on kiinnostunut vanhoista mittauslaitteista, ja esitteli oman henkilökohtaisen kokoelmansa. On aika suloista, että modulaarisessa heijastuskerroinmittarissa on erikseen mittariosa ja paikka näytölle: näyttöpaikkaan voi sitten ostaa vaiheen ja voimakkuuden näyttävän kuvaputken tai viisarinäytöt kummallekin.

Samaan aikaan Timo kävi satamassa: Historiallisen keskustan ulkopuolella Gent alkoi näyttää enemmän tavalliselta kaupungilta. Etsittyjä hylättyjä/raunioituneita paikkoja ei näkynyt. Lähinnä mieleen jäi peliautomaattikauppa.

Muut jäivät laitokselle töihin, mutta me pakenimme kahdestamme kaupungille. Kävelimme jonkun kuninkaan puistossa, jonka nurmikot olivat hyötykäytössä, kun liikuntatuntilaiset pelasivat palloa. Kadulla tuli yllättäen vastaan tuttu Unesco-symboli -- ja maailmanperintökohdehan se siinä. Kyseessä oli "beguinage" eli jonkinlaisen luostariyhteisön kotipaikka. Tällaisessa yhteisössä on vähemmän sääntöjä kuin perinteisissä veljes- ja sisaruskunnissa, eikä valoja vannota. Nykyään paikassa kai asui ihan tavallista väkeä. Jokainen talo oli nimetty pyhimyksen mukaan. Vaikka kaupungin melu oli ihan vieressä, täällä oli rauhallista ja levollista.

Luigi oli taannoin hehkuttanut, miten Gentissä pitää syödä kolmelta yöllä "bicky burger" -niminen hampurilainen, joka räjähtää vatsassa ja tuo onnellisen unen. Löysimme purilaisia, mutta vaikutus ei ollut ihan kuvatun kaltainen.

Nikolauskirkko, joka oli pari päivää sitten ollut kiinni, oli nyt auki ja sisällä ystävällinen setäopas. Setä oli kuulemma opastanut siellä viisitoista vuotta, ja jokin maalaus oli koko sen ajan ollut restauroitavana. Ilmeisesti Gentissä riittää vanhoja rakennuksia ja kirkkoja, eikä kaikille näin ollen riitä kunnostusbudjettia. Puoli kirkkoa oli kokonaan tyhjillään ja remontissa, ja remontti kuulemma etenee aina välillä. Setä selitti meille, mitä olivat salmiakin muotoiset aatelisten muistokilvet kirkkojen seinillä: Tämä kilpi oli ollut arkun päällä hautajaisissa ja sitten ripustettu seinälle. Kilvestä näkyy alueita esi-isien vaakunoista. Kirkossa oli muuten alttarin takana alttarintaustaulu, kuinkas muutenkaan.

Gentin linna näyttää hiukan legoista tehdyltä fantasialinnalta. Emmimme mennäkö, mutta kannatti mennä. Ehkä parasta oli tajuta, miten koristeellisia aseet ovat ennen olleet. Miksei nykyään tehdä käyttötaidetta? Timo luki papereista pitkiä selostuksia aseista, kun Tiiti keskittyi vain ihmettelemään niiden kaiverruksia. Pullonpohjista tehdyt värilliset ikkunat olivat myös hienoja, ja kävelykuntoa testattiin lukuisilla portailla. Yhtäkkiä jostain tuli ritari, jätti miekkansa lojumaan ja jäi itse seisoskelemaan linnan vanhaan kappeliin/vankilaan. Myöhemmin vastaan pelmahti luokallinen asepukuisia lapsia.

Aloimme hiljalleen etsiytyä takaisin yliopistolle. Matkalla näimme lisää hienoja mutta suljettuja kirkkoja. Ulkomailla on aina ollut vaikeaa löytää ruokakauppoja, ja niin oli nytkin: näimme ihan selkeän hedelmäkaupan, mutta emme millään löytäneet sen sisäänkäyntiä. Hetken päästä tajusimme, että se lastauslaituri olikin itse kauppa! Kävimme myös syömässä vohveleita, koska niitä kai kuuluu syödä Belgiassa. Jälkeenpäin kävi mietityttämään, onko se sittenkin "brysseliläiset vohvelit" ja "belgialaiset pannukakut" -- nythän oltiin Flanderissa, ja Bryssel on ranskankielinen.

Kun yritimme mennä sisälle paikalliseen kirjastoon, erehdyimme ovesta ja jouduimmekin kaupunginvirastoon. Hetken aikaa jo kummastelimme, missä kaikki kirjat ovat. Itse kirjasto olikin sitten aika lailla niin kuin Suomessa, paitsi tietysti paljon isompi. Emme ehtineet käydä katsomassa, mitä suomalaista olisi käännetty flaamiksi, mutta ehdimme sentään ihastella lastenosastoa. Siellä oli kirjojen selkämyksissä ikäsuositukset vuoden resoluutiolla.

Patrick otti meidät ja Luigin autoonsa ja karautti kotiin grillaamaan. Renata ei kuulemma ollut tehnyt paljon mitään, mutta ei silti ollut ollut koko päivänä töissä ja pöytä notkui kaikenlaista. Meille tarjoiltiin sekä kuohuviiniä että viiniä, joista jompaakumpaa oli kuulemma hankittu erityisesti jonkun lomakohteen läheltä. Patrick grillasi kylkiluita, makkaroita, lampaita ja vielä banaanejakin. Ikinä ei ole syöty erinomaisella belgialaisella suklaalla täytettyjä grillibanaaneja. Tarjosimme salmiakkisuklaata, mutta haukuimme suomalaisen suklaan muuten maan rakoon. Ruoan sulamista edistettiin villillä kolme vastaan kaksi -sulkapallopelillä. Timo jutteli Renatan kanssa ja yritti selittää suomalaisen ja keskieurooppalaisen kohteliaisuuskäsityksen eroja.

Illan pimetessä Patrick esitteli lepakkoilmaisintaan, jossa ultraääni sekoitetaan alas audiotaajuudelle. Koska pihalla ei ollut lepakoita, lähdimme kävelylle pimeille poluille niitä etsimään. Tiiti otti tähtikartan mukaan ja yritti etsiä Skorpionia. Kumpaakaan etsittyä eläinlajia ei näkynyt eikä kuulunut, mutta sen sijaan näimme kissan, ankkoja ja työhevosen ja kuulimme lampaan. Oli leppoisa iltakävely.

Hetken kuluttua Bacharach.

Jää junasta.