Torstai 26.5. -- Belgiasta Saksaan

Heräsimme viimeistä kertaa Patrickin ja Renatan sängystä. Aamiaiseksi oli taas kaikkea makeaa. Junat oli katsottu, ja meidän oli tarkoitus vaihtaa paikallisjunasta vähemmän paikalliseen jossakin ihan kummallisen nimisessä paikassa, jonka Patrick käänsi ihmisten kielelle Liègeksi. Patrick heitti meidät asemalle, ja ihastelimme vielä hetken katto- ja seinämaalauksia ennen kuin hyppäsimme junaan. Junassa joku sokea jamppa soitti pienellä syntsalla Peppi Pitkätossua ja jotakin klassista kappaletta melkein yhtä huonosti kuin Gentiläinen viulunsahaaja. Emme maksaneet.

Junien vaihdossa oli taas jotain kummaa. Olisimme melkein ehtineet vaihtaa ICE:en, mutta jouduimme etsimään postilaatikkoa sen verran kaukaa, että juna kerkesi mennä. Lohdutukseksi saimme näytepakkauksen muroja ja tosi paikallisen paikallisjunan, joka oli Aachenissa vasta sen jälkeen, kun ICE oli jo Kölnissä.

Aachenissa tapasimme taas Arnen ja riemastuneen Iffin. Arne oli käynyt vaihtamassa ostamamme toimimattoman muistikortin uuteen, ja uusi myös toimi. Arnella oli vain lyhyt tauko töistä, joten menimme vain pikaisesti syömään bageleita. Kuulemma paikka on opiskelijoiden suosiossa, ja miesten vessan oveen on liiduilla kirjoiteltu kaikenlaisia kaavoja. Harmiksi taulu oli juuri pyyhitty, kun Timo yritti tutustua siihen.

Reissun kahdeksas juna ei ikinä lähtenyt: se oli 35 min myöhässä ja seuraava meni 30 min päästä. Tähän mennessä meillä oli hyvä saldo, kun kolme kahdeksasta junasta oli jotenkin pettänyt. Kölnissä kerkesimme silti IC:hen, kun olimme erikseen hakeneet myöhemmän reissuplaanin. Ihr Reiseplanista kaivelimme paikallisjunia ja kartoista yritimme katsoa mahdollisimman kauniin paikan Reininlaaksosta. Kävisikö tuuri? (Ihr Reiseplan on jokaisessa isommassa junassa oleva paperi, jossa listataan paitsi väliasemat saapumis- ja lähtöaikoineen, myös sivukaupalla yhteyksiä ja palveluja asemilla.)

Oli lopulta aika turhaa miettiä, löytyisikö Bacharachista majapaikkaa. Kylä on puolet hotellia, hostellia, pensionaattia, vapaita huoneita ja tietysti Jugendherberge eli hostelli vanhassa linnassa. Kävelimme aikamme majoituspaikkojen hintoja vertaillen ja menimme lopulta pensionaattiin, joka toivotti erityisesti pyöräilijät ja motoristit tervetulleeksi. Jostain syystä täti halusi laittaa meidät ylimpään kerrokseen, mutta kyllähän kevyet rinkat sinne jaksoi kantaa. Odottamaton kysymys oli, haluaisimmeko aamiaismunan.

Makasimme hetken ja lähdimme sitten katselemaan kaupunkia. Sievää ja rauhallista oli, kun joku oli rakentanut tiet niin kapeiksi, ettei niillä mahtunut kunnolla ajelemaan isoilla mersuilla. Kaupunginmuurilla kulki tie, joka oli erikseen merkitty "julkiseksi tieksi". Reinin vesi oli ihan uimalämpöistä, mutta emme silti uineet. Jokivarren päätie voi sen sijaan tulva-aikaan uida metrin syvyydessä.

Päädyimme päivälliselle perheyritykseen, jossa äiti pelasi läppärillä pasianssia ja tytär oli keittiössä. Oli hienon autenttista, kun ihmiset asuvat tällaisessa kylässä kaiken tämän historian keskellä, mutta eivät vedä sitä yli pukeutumalla kansallispukuihin. Täälläkin kuunneltiin paikallisradiota eikä mitään "tunnelmaan sopivaa musiikkia". Tiitin saksa oli paljon huonompaa kuin muiden englanti, mutta sittenhän sitä pitääkin harjoitella. Mietimme, millä ravintola voi täällä kilpailla, ja lopuksi paljastui, että tähän paikkaan tulivatkin samat ihmiset uudestaan. Timo vaihteli pöytänaapurien kanssa pari sanaa lapsen saamisesta ja ruokkimisesta.

Kylän vanha linna oli nykyään nuorisomajana, ja sinnehän piti urhoollisesti kiivetä. Onneksi matkalla oli paljon näköalapaikkoja, joissa oli hyvä tekosyy levähtää. Rinteellä oli puolikas kirkko, joka oli joskus tuhoutunut. Seinät olivat pystyssä ja hyvin näyttävät, jälkeenpäin ajateltuna suunnilleen samaa epätodellisuusluokkaa kuin kaikki ne rauniot Taru sormusten herrasta -leffoissa. Linnassa oli luokkaretkellä paljon meluisia lapsia, joita joku varmaan voisi vihata. Jäimme miettimään, huomasivatko lapset, miten hieno linna oli, vai jäikö luokkaretkestä paremmin mieleen jäätelö ja pingiksen pelaaminen. Toisaalta ei ole mitään väärää siinä, jos pingiksen pelaaminen on kivaa.

Kävimme vielä viinituvassa lasillisella ja yrttiteellä. Suku on viljellyt vuodesta 1505 lähtien ja tuottaa 60 hl/ha 3,5 hehtaarillaan. Erilaisten diplomien mukaan tuotteet olivat vähintään kuninkaallista kultamitaliluokkaa. Myös maku oli hyvä. Ulkona joku remuporukka nauroi kuin tanskalaiset konferenssissa. Takahuoneessa katsottiin jalkapalloa. Taas todettiin, miten ripaus todellista elämää lisää autenttisuutta.

Perjantai 27.5. -- Stuttgartin Bauhaus-talot

Yöllä oli tietysti liian valoisaa, mutta jo aamulla Tiiti tajusi, miten ikkunanpimennin olisi toiminut. Aamiaisella täti huolehti, että menimme nurkan taakse syömään, koska meille oli katettu sinne. Kuuntelimme jotakin Radio Keski-Pohjanmaata ja Laula Kinnusta + Kari Tapiota ja yritimme syödä joka sorttia. Yöpyminen aamiaisineen maksoi 55 e/yö kahdelta. Vain käteisellä sai maksaa, eikä täti missään vaiheessa antanut kuittia tai pyytänyt mitään henkilötietoja.

Kaukaa viisaina olimme katsoneet junan jo eilen saapuessamme, ja ehdimme siihen oikein hyvin. Maisemat jatkuivat ihailtavina. Ihan joka kylässä ei sentään ollut omaa linnaa, joten siinä suhteessa satunnaisvalintamme oli ollut varsin onnistunut. Bacharachista mukaan tuli eläkeläisten retkiryhmä, jolla oli selvästi tarkoituksena kävellä viidentoista kilometrin asemaväli vuoria pitkin takaisin. Pari epämääräisen näköistä heppua tuli isojen koirien kanssa, ja koirat uuvahtivat levyksi lattialle. Vessan ovi aukeili ja sulkeutui korostaen junan kallistumisia.

Mainziin olisi päässyt varttia nopeammin junaa vaihtamalla, mutta emme viitsineet. Mainzissa nousimme likaiseen sveitsiläiseen junaan ja siitä vielä Mannheimissa ICE:en, joka lopulta pudotti meidät Stuttgartiin, kun kello oli jo yli kaksitoista. Matkustamiseen upposi jotenkin ihan määrättömästi aikaa. Paikallinen tavarasäilytys maksoi 1,5 euroa tunnissa, mutta maksettavahan se oli, jos ei rinkkoja halunnut kantaa. Aseman ulkopuolella oli jatkuva mielenosoitus uutta asemaa vastaan, tosin sentään vain itsekseen seisovien banderollien muodossa. Emme mekään suostuisi luopumaan niin upeasta asemasta! Jälkeenpäin huomasimme myös, että asema on odottelemassa pääsyä Unescon listalle kaikkine monumentalistisine ja progressiivisine arkkitehtonisine saavutuksineen.

Löysimme aseman ympäristöstä kaiken tarvitsemamme eli purilaisia, pirtelöä ja kaupunki-infoa. Tiiti puhui tässä vaiheessa jo niin hyvää saksaa, että asiointi sujui täysin sillä. Kohteiksi oli valikoitu jo etukäteen Weissenhofsiedlung ja pari paikkaa keskikaupungilta.

Timo matkanjohti keskustassa. Kaupunki vaikutti ihan liian suurelta sympaattisten belgialaiskaupunkien ja varsinkin Bacharachin jälkeen. Kun vastaan tuli evankelinen kirkko (Stuttgarter Stiftskirche), emme meinanneet ollenkaan mennä sisälle, mutta onneksi kuitenkin menimme ja näimme moderneimmat ja tulenpalavimmat lasimaalaukset hetkeen. Ne olikin tehty vasta paljon sodan jälkeen. Tiiti tulkitsi niitä aikansa, osti kirjan ja jutteli hetken tädin kanssa arkkitehtuurista. Sitten äkkiä jugendkauppahallin kautta Weissenhofsiedlungiin.

Kun 1920-luvulla oli asuntopula, eräät edistykselliset arkkitehdit ehdottivat, että myös betonista voi rakentaa taloja, jotka kaiken lisäksi olisivat kauniita, valoisia, terveellisiä ja vieläpä halpoja. Esittelytarkoituksiin syntyi Weissenhofsiedlung, eräänlainen koe- ja näyttelylähiö. Rakennukset pystytettiin ihan hurjaa vauhtia, ja varmaan ne ovat paikallisista näyttäneet sieniltä sateella: valkoisia sileitä rakennuksia nousi yhtäkkiä kukkulan laelle.

Sekä varsinaiset Bauhaus-talot että niiden viereen rakennetut myöhemmät rakennukset olivat upeita. Toisaalta oli kuin olisi kävellyt Pikonlinnassa tai Kangasalan kotileipomolla. Pohjapiirustukset ja ratkaisut olivat toki hämmentäviä: tasoratkaisuilla kaikille parveke etelään ja kattoterassi! Jos taloihin olisi mennyt sisälle, olisi varmaan tajunnut vielä paremmin, mutta toki taloissa asuttiin.

Le Corbusierin suunnittelema paritalo oli sentään museona, ja siellä oli mahdollisuus oivaltaa kaikenlaisia rakennustaiteellisia hienouksia. Yhtäkkiä käsitimme myös, mitä omaan kotiin pitää saada: valoisa lukupesä. Toisaalta talossa oli yllättävän vähän erikseen sinne suunniteltuja ovenkahvoja ja muita yksityiskohtia, tai ehkä Tiiti ei vain huomannut. Toinen puoli talosta oli sisustettu alkuperäiseen tyyliin ja maalattu alkuperäisillä väreillä, ja siellä melkein itketti kävellä. Milloin näiden talojen tekijänoikeudet umpeutuvat, ja saako niitä sitten ruveta kopioimaan omaksi kodikseen?

Kävelimme puistoa kohti kartta kädessä, ja meidät bongasi ensin joku tienkysyjä ja kymmenen metrin päästä meille tietä neuvova mies. Stuttgartilaisten näkemys puistosta oli lähes yhtä massiivinen kuin natsien rakennukset Nürnbergissä, eikä puistossa kävely sitten kiehtonutkaan. Katselimme kartasta, minne ratikoilla pääsisi, ja samalla hetkellä, kun huomasimme pysäkin nimeltä Sommerrain, kesäsateen ensimmäiset pisarat osuivat kartalle. Yhtäkkiä satoikin tosi rankasti, eikä ollut vaikeaa päättää, mihin ratikalla ajaisimme. Housunlahkeet kastuivat puoliväliin jo sadan metrin matkalla ratikkapysäkille.

Asemalla DB:n propagandakoneisto pyöritti Stuttgart 21 -projektin scifististä mainosvideota. Tekijä oli selvästi Babylon vitosensa ja trekkinsä katsonut. Kaikki oli musiikkia myöten kohdallaan. Katsotaan, saako tämä vastustajien päät kääntymään vai vieläkö voimme kymmenen vuoden päästä nousta junaan vanhalta asemalta. Tällä kertaa nousimme ja ajelimme Nürnbergiin hidasjunalla ja sieltä yhden pysäkinvälin Erlangeniin ICE:llä. Radan varrella oli ilmeisesti yleinen juhlapyhämonumentti, nimittäin joulukuusi juhannussalon nokassa.

Kaisa on Tiitin opiskelukaveri TTY:ltä. Kaisa opiskeli aikanaan optiikkaa ja lähti sitten Erlangeniin jatko-opiskelemaan. Saksasta on löytynyt paikallinen poikaystävä Michael. Tiitillä oli aikaisempien vierailujen perusteella jonkinlainen käsitys siitä, missä Kaisa suunnilleen asuisi, ja käsityksen ja Timon puhelinkartan perusteella osasimme ihan itse kävellä ovikellolle asti.

Kaisa oli juuri itse saapunut Paderbornista väikkärinsä ohjaajan luota, ja Mikke oli töissä. Meillä oli kaikilla pahasti sammuva olo, ja vain nuokuimme iltapalapöydän ääressä. Onneksi täällä ei tarvinnut heti olla sosiaalinen uusien ihmisten kanssa, vaan suomalainen ymmärtää suomalaista väsymystä.

Hetken kuluttua Nürnberg.

Jää junasta.