Torstai 2.6. -- Dresden

Martti oli hankkinut puuron kanssa ei-UHT-maitoa, joka maistui melkein tavalliselta maidolta. Aamutoimimme kaikessa rauhassa kunnes yhtäkkiä huomasimme, että aikaa on 25 minuuttia ja tavarat levällään. Olimme kuitenkin sen verran ripeitä, että jouduimme odottelemaankin hetken viereisellä rautatieseisakkeella. Ajoimme kaupunkinorsulla hl.n.:lle eli pääasemalle, ja Timo tajusi nimeä katsellessaan, että se tosiaan tarkoittaa slaaviksi "päällistä asemaa". Konduktöörinä oli söpö rastapäinen tyttö. Huvittelimme matkan aikana katsomalla maisemia lasiseinän kautta heijastamalla, ja näytti ihan siltä, kuin menisimme taaksepäin. Illuusio oli niin vahva, että jarrutus tuntui kiihdyttämiseltä.

Eurocity kuulostaa hyvin äkkipikaiselta junalta, mutta se pysähtelikin kaikenlaisissa Prahan esikaupungeissa. Löysimme vapaat paikat kuuden hengen osastosta, mutta emme saaneet pitää niitä kauaa, kun konnari kertoi meille lippuja tarkastaessaan, että toisella seurueella oli varatut paikat. Yleensä paikkavaraukset merkitään lapuilla seinälle tai ledinäytöille, mutta tällä kertaa sitä ei voitu jostain syystä tehdä. Olisihan tuo seurue tietysti voinut itsekin kertoa asiasta, ja kielitaidon puutteessa vaikka näyttää lippujaan ja elämöidä. Ehkä tämä oli sitä kohteliaisuutta. Tapahtuneesta jäi jotenkin sellainen olo, että meitä pidettiin jotenkin epäkohteliaina, vaan mistäpä me olisimme voineet tietää.

Rataosuus oli erikseen merkitty rautatiekarttoihimme maisemaosuutena, ja olivathan jyrkät Elben/Laben rannat komeita. Seutu ei ilmeisesti ollut ritariaikaan yhtä tärkeä kuin Rein, sillä näimme vain yhden linnan siinä, missä Reinillä olisi ollut toistakymmentä. Tämä oli kyllä sitäkin valloittamattomampi. Joenrantakaupungeissa saattaa olla pieniä liikennepulmia, kun kaikki pitää rakentaa kapealle rantakaistaleelle. Entäs, kun tulee tulva tai kivivyöry?

Dresdenin asemalla etsimme ensin matkatavarasäilytystä ja kummastelimme, kun sinne oli opasteet käsin kirjoitetuilla lapuilla. Vielä kummallisempaa oli, kun toinen tavarasäilytys oli erikseen varattu soittimille. Osoittautui, että ne olivatkin evankelisten kirkkopäivien vierailijoille. Muutenkin koko kaupunki näytti heille varatulta. Saimme rinkat kuitenkin johonkin talteen ja arvelimme, että arkkitehtuuri olisi paikallaan kirkkopäivistä huolimatta. Turisti-infokin löytyi lopulta, kun kysyimme poliisilta. Muutaman päivän oleskelu Saksan ulkopuolella oli taas rapauttanut Tiitin saksaa niin, että infon poika kohteliaasti kertoi, missä olisi isompi turisti-info, jossa puhuttaisiin useampia kieliäkin. Pöh! Ei ole asiakaspalvelijan asia pilkata toisten kielitaitoa!

Kaikki ruokapaikat tuntuivat olevan kiinni paitsi ne paikat, jotka olivat kirkkopäivien takia ihan turvoksiin asti täynnä. Myöhemmin tajusimme, että ruokapaikat olivat tietysti isänpäivän kunniaksi kiinni -- mitä markkinointia! Makkarakojuja oli tietysti pilvin pimein. Hukkasimme pari tuntia ja löysimme sitten Sala-ravintolan, josta sai hirveän suolaista joskin thaimaalaista ruokaa.

Lopulta pääsimme aloittamaan arkkitehtuurikatsauksen Hygieniamuseolla, joka oli tietysti kirkkopäivien täyttämä. Rakennus on yhdistelmä historiallista tyyliä ja 20-luvun Bauhaus-vaikutteita. Se on siis yhtä aikaa mahtipontisen monumentaalinen ja valkoiseksi rapattu ja valoisa. Kirkkopäivien lastenohjelma oli sijoitettu Hygieniamuseon liepeille, ja Tiiti sulautui mahan kanssa aika hyvin muuhun porukkaan.

Turisti-infosta kysytään selvästi aina samoja kysymyksiä, koska infon pojalla meinasi mennä sormi suuhun, kun Timo alkoi kysellä kummallisia ties mistä rakennuksista. Läpinäkyvä tehdas -- osavaltion kirjasto -- keskustavaratalo -- mitä nämä oikein ovat? Timohan oli uskollisesti kopioinut listan Wikipediasta, ja ilmeisesti infon poikakin kävi tutkimassa sieltä ja valaistui. Saimme suurimman osan kohteista kartalle. Päivän toinen turisti-info oli koettu jo aiemmin, kun Lutherstadt Wittenbergin ja Dessaun yhteinen info oli jalkautunut kirkkopäivien keskelle. Siellä innokas nainen kertoi meille kaiken, mitä meidän pitäisi ehdottomasti kokea ja nähdä.

Ajelimme ratikalla kirkkopäiväkansan kanssa volkkarin tehtaalle ja poikkesimme vielä matkalla Akin sporttibaariin juomaan janolimsaa. Tiitin ollessa vessassa Timo joutui paikallisen kanssa viehättävään keskusteluun, joka meni suunnilleen näin: "Mikä tyyppi sää oot?" "Anteeksi, en puhu kovin hyvin saksaa." "Mitä sää täältä haet?" "Anteeksi, voisitteko puhua hitaammin." ja jatkui kummankaan ymmärtämättä toistaan. Myöhemmin toinen paikallinen vaikutti siltä, että haluaisi kovasti antaa ulkomaalaiselle turpaan. Tuleville läpinäkyvän tehtaan katselijoille suosittelemme Akin sporttibaarin sijaan tehtaan vessoja ja vesihanoja.

Tehdas oli nimensä mukaisesti läpinäkyvä. Arkena olisimme varmaankin voineet seurata autojen valmistumista lasiseinien läpi, mutta nyt tehdas seisoi. Katsoimme arkkitehtuuria emmekä niinkään autoja. Vierailijoille tarkoitetut alueet olivat komeasti orgaanisen muotoisia, samoin ilmeisesti toimistotilat. Aula oli ainakin neljä kerrosta korkea ja sisustettu valkoisella ja vaalealla puulla. Tehtaan puolikin näytti siistiltä ja vähärasvaiselta. Keskellä aulaa oli parin kerroksen korkuinen musta pallo, ilmeisesti jokin auditorio tai teatteri, ja pallon alla ollut kiiltävä pinta osoittautui vedeksi. Usein ihmiset vastustanevat isojen tehdasrakennusten pystyttämistä keskelle kaupunkia, mutta tämä yksilö vain kaunisti ympäristöään. Pihalla olisi vielä ollut viihtyisän ja hintavan näköinen ravintolakin.

Ajelimme ratikalla katsomaan jotakin historiallistyylistä rakennusta, taisi olla jokin osavaltionkanslia, joka oli kyllä monumentaalinen mutta varsin ruma. Jostakin syystä historiallistyyliset ja historialliset rakennukset näyttävät useimmiten likaisilta -- lieneekö syynä käytetty likaisenharmaa kivilaji vai ihan rehellinen lika. Sen sijaan viereinen uudempi rakennus oli katsomisen arvoinen, vaikka taisikin olla vain ihan tavallinen nimetön talo. Paluumatkalla kävelimme Uuden synagogan ohi ja totesimme senkin toistavan rumuuden ihannetta. Olihan se kovin moderni, vino ja nurkista kiero, mutta kyllä 1920-luvun modernismi vaan on hienompaa.

UFA-palast on ainakin kolmentoista salin elokuvateatterikompleksi. Se on dekonstruktiivinen ja siksi rakenteellisesti monimuotoinen. Yleiskuvaa saadaksemme ajoimme hissillä ylimpään kerrokseen ja huomasimme jääneemme loukkuun muutaman neliön tasanteelle. Ainoa ovi johti johonkin tekniikkakoppiin. Hissi antoi tietysti odottaa itseään ja palveli vain alakerroksia. Yleiskuvan kyllä saimme, ja sen mukaan rakennus koostui lähinnä sekavasti sinne tänne sojottavista betonisilloista ja vinosta lasikuoresta. Tätä näkee joskus asuntoilmoituksissakin: vielä ehdit vaikuttaa pintamateriaaleihin! Rakennuksesta olisi varmaan saanut aika paljon kauniimman, jos paljaat betonivalokset olisi jotenkin kuorruttanut. Kyllä 1920-luku vieläkin voittaa.

Oli jo aika myöhä, ja päätimme yrittää sen verran kauas kirkkopäivistä, että meille olisi tilaa majatalossa, ja toisaalta tarpeeksi lähelle seuraavan päivän kohteita. Junaan tuli kirkkopäiväkansan lisäksi känninen poikaporukka, joka huudatti koko matkan olee:ta ja megafonin piipparia. Konnaria ei näkynyt missään, eikä kukaan paikallinenkaan yrittänyt hankkia junan virkavaltaa paikalle. Ilmeisesti joku joukkue oli juuri voittanut jotakin, mutta koskaan ei selvinnyt, kuka ja missä lajissa. Kun juna pysähtyi Riesaan, tyypit eivät jääneet siellä pois, vaikka se olisi ollut kovin sopivaa.

Hyppäsimme junasta Wurzenissa, paria asemaa ennen Leipzigiä, halvan majapaikan toivossa. Timo yhytti jonkun paikallisen ja kyseli, mistä löytyisi hotelli tai muu majapaikka, ja kun paikallinen ei osannut selittää, hän kävelytti meidät sinne. Hotelli oli tosin täynnä, mutta hetken ovikelloa soiteltuamme saimme paikan nurkan takaa pensionaatista. Huoneessa oli ihan kamala tupakanhaju ja järjettömän kuumat peitot, mutta olipa sänky.

Perjantai 3.6. -- Lutherin nurkilla

Aamiaisella oli pari pyöräilijää ja mikä lienee pölynimurikauppias. Huoneen hinnaksi oli ilmoitettu 60 euroa, mutta kun Tiiti kaivoi viisikymppisen ja sanoi, että miehellä on loput, siinä olikin kuulemma jo riittävästi. Lähdimme valmiiksi katsotulla junalla ja totesimme, että pensionaatti oli ihan junaradan vieressä ja että eilen olimme vain satunnaisesti lähteneet väärää tietä.

Dessaun asematunnelissa oli heti kyltit [← Bauhaus], [Kaupunki →]. Asema oli itsessäänkin jo kaunis, ja myöhemmin selvisi, että se oli kuin olikin Bauhaus-tyyliä. Itse asiassa asema oli juuri remontoitu ja kaikki kalustusta myöten oli uusittu tietysti Bauhausin hengessä. Seuraavana päivänä Timo vieraili aseman vessassa ja kehui, että niin siististä vessasta viitsii maksaakin 50 senttiä. Sehän on aika halpa arkkitehtuurikierros.

Kävelimme aika raskaat 1,3 kilometriä turisti-infolle, joka oli sijoitettu strategisesti keskustaan eikä turistien divergenssin positiiviseen kohtaan. Infossa aloitimme jostain syystä englanniksi, ja vaikka infon täti ei puhunutkaan kovin hyvää englantia ja Tiiti demosi välillä saksaansa, täti pysyi sitkeästi kielivalinnassa. Pyysimme huonetta maksimihintaan 60 euroa/yö, ja täti yritti ensin tarjota liian kallista, mutta löysi sitten taas yhden pensionaatin juuri ilmoitettuun hintaan. Ajelimme ratikalla tavarat pensionaatin komeroon ja sitten sukkana takaisin asemalle.

Lutherstadt Wittenbergissä oli vähemmän kirkkopäiväkansaa kuin Dresdenissä, mutta vihreiltä huiveilta ei voitu välttyä. Haahuilimme läpi Unescon kohteiden, mutta nämä olivat merkittäviä lähinnä historiansa takia, eikä historia ollut enää paikalla. Tässä kirkossa Luther saarnasi, tässä talossa asui, tähän oveen (tai oikeastaan alkuperäiseen, tämähän on kopio) hän naulasi teesinsä. Kaupunki oli soma, mutta olimme jo nähneet pari somaa historiallista kaupunkia emmekä olleet siksi ihan niin ihastuksissamme kuin olisimme voineet olla. Emme ostaneet Jumala ompi linnamme -soittorasiaa, eikä se kyllä edes soittanut B-osaa.

Turistikarttoihin oli merkitty suositeltu kävelyreitti, jota kulkemalla näkisi varmasti kaiken. Pienessä kaupungissa se tosin jäi noin kilometriin. Jätimme kuitenkin kumouksellisesti reitit sikseen ja menimme syömään. Timo himoitsi kalaa ja saamansa piti, tosin riisi oli lopulta maukkaampaa kuin kalapalat. Juomat meinasivat unohtua kokonaan. Jätimme härskisti juomarahat antamatta.

Historiallista Wittenbergiä kiinnostavampaa oli tietysti moderni arkkitehtuuri. Hämmentävä arkkitehti nimeltä Friedensreich Hundertwasser sai taannoin tehtäväkseen suunnitella DDR:n aikaisen koulun rungolle hienomman koulun. Tulos on häkellyttävä, ja lisäksi sen ikkunoista kasvoi puita. Epäselväksi jäi, kuuluivatko puut Hundertwasserin suunnitelmiin vai olivatko ne vain koululaisten projekteja. Rakennus on jo ulkoakin niin täynnä yksityiskohtia, ettei siitä meinaa loppua katsottava millään, ja sisätiloihinkin järjestetään kuulemma riistohintaisia kierroksia. Toisaalta rakennus toimii kouluna ja koululaiset käyvät joka päivä istumassa samoissa tiloissa ja varmaan turtuvat niihin ennen pitkää. Joku koululaisista oli potkinut pihalla koristekiveyksiäkin rikki, mokoma. Pihalla pikkupojat menivät lipunryöstöä ympärilleen sen kummemmin vilkuilematta.

Kävelimme yltyvässä helteessä takaisin jäätelöstä uneksien, mutta koska Saksassa vietetään jonkinlaista siestaa lounasaikaan, ei mikään paikka tietenkään ollut auki. Timo huomautteli, että monelle tällainen kilometrien kävely ei tulisi kuuloonkaan, vaikka ei olisi raskaana ollenkaan. Turistialueen jäätelöbaarista saimme lopulta parasta jäätelöä ikinä. Jopa Timo myönsi, että ostaisi tätä minttua eikä salmiakkia, jos Suomesta saisi.

Meinasimme vahingossa kävellä yhden Unescon kohteen ohi, mutta onneksi huomasimme sen kartalta. Kyseessä oli taas joku Lutherin saarnakirkko. Paljon kiinnostavampaan DDR:n arjen museoon emme enää tähän aikaan päässeet, mutta ruohon kasvun seuraamisen museossa sai sentään odottaa junaa rauhassa torkkuen. Samaa jatkoimme kotona pensionaatissa ja mietimme sitten huomisia aikatauluja. Lähellä olisi paitsi Bauhaus-arkkitehtuuria Unesco-merkillä, myös puutarhamaailma samoilla leimoilla.

Kerrankin ulkomailla oli näkyvä ruokakauppa, ja sieltä saimme kätevästi iltapalaksi saksalaisia herkkusämpylöitä. Tiiti vetäisi puolen kilon rahkan päivän proteiiniksi, eikä sämpylä sitten mahtunutkaan mukaan. Illalla vielä kävelimme Mulde-joen sillalle ja pohdimme, miten matka on sujunut. Onko pysähdytty riittävästi, käykö voimille, latautuuko. Molemmilla oli ollut kaikenlaisia kummallisia ajatuksia siitä, mitä raskas matkailija saa tehdä, lähinnä nyt rasittaviin kävelyihin ja rinkan kantamisiin liittyen.

Lauantai 4.6. -- Bauhausia pyörän selästä

Riensimme aamupalalle heti, kun se oli mahdollista, ja siitä sukkana vuokraamaan pensionaatin pyörät. Pyörillä oli yllättävän kevyt ajaa ottaen huomioon sen, miten painavat ne olivat liikutella muuten. Ehdimme asemalle kello 9:14, kun Wörlitzin-junan piti lähteä 9:15 kohti puutarhamaailmaa. No, se lähtisikin siihen aikaan jo parin viikon päästä. Ystävällinen joukkoliikennemies opasti meille kuitenkin, että osa puutarhamaailmasta oli Dessaussa. Päätimme katsella sitä ja Bauhausia tänään, kun alla kerran oli pyörätkin.

Pyöräily oli kivaa. Ajelimme Bauhausin päämajalle ihmettelemään lippuhintoja ja siitä edelleen mestaritaloille. Katselimme ne ensin ulkoa ja sitten sisältä, koska pääsylippua myytiin vasta viimeisessä talossa. Nämä kolme taloa ovat ulkoa aika identtiset, ja sisällä niissä on yhteensä kuusi identtisen pohjapiirustuksen asuntoa. Sisustuksessa piti kiinnittää huomiota erityisesti väreihin, koska talojen pinnoissa oli käytetty yli sataa sävyä. Timoa ei häirinnyt edes kolmivärinen kaappi, vaikka se näytti melkein Romanian lipulta. Kuvasimme vähän kaikkea, kuten ovenkahvoja, mutta joku setä kuvasi vielä meitäkin enemmän.

Talot oli aikanaan rakennettu Bauhaus-koulun opettajamestareille, ja huoneissa oli nyt esillä niissä asuneiden taiteilijoiden töitä, lähinnä maalauksia. Myös nuorten valokuvaajien Bauhaus- ja arkkitehtuurikuvia oli esillä, ja mietimme, miksi ne olivat hienoja ja meidän ottamamme kuvat taas tavallisia. Bauhaus-koulu suljettiin natsien käskystä 1933, ja taloihin muutti Junkers-lentokonetehtaan väkeä. Natsit eivät tykänneet moderneista asioista vaan pienensivät ikkunoita sun muuta. Tästä oli kiinnostavia pienoismalleja, jotka esittivät talot noin vuosina 1928, 35 ja 75.

Maailmanperintökohteeksi mainitun puistomaailman osanen oli ihan kumma pusikko, jossa nökötti siellä täällä satunnaisia patsaita, linnoja ja paviljonkeja. Edes nokkosia ei ollut viitsitty niittää. Paikka muistutti Tarkovskin Stalker-elokuvan Vyöhykettä: ihan tavallista metsää, jossa oli muinaisen sivilisaation jäänteitä. Tällaisiahan ei meillä katsella, vaikka olisi Unesco-leimat, ja päätimmekin, että oli ruoka-aika. Etsiskelimme keskustan isosta ostoskeskuksesta ruokapaikkaa, mutta eihän siellä mitään ollut. Missähän paikalliset oikein syövät? Lopulta löysimme torin laidalta "Dessaun ensimmäisen perunatalon", josta sai perunan kanssa parsaa ja suolakalaa. Joskus reissuilla on ollut ikävä kotipuolen perunaruokia, mutta täällä oli pottuja saanut ihan riittämiin. Perunatalossa oli reissun nopein palvelu ja mustin olut.

Unescon maailmanperintökohdelistaan merkitty Bauhaus-koulun päärakennus oli melkoinen pettymys: paljon lasia ja koulun näköisiä käytäviä. Ei mitään kaarevaa paitsi kaiteet. Arkkitehtuurin arkeologiasta kertova näyttely oli kiintoisa, vaikka tekniset termit olivatkin vähän haastavia: millä menetelmillä oli kaivettu oikeat värit esiin seinistä sun muuta. Rakennus oli ollut kouluna DDR:n aikaan, 60-luvulla se oli julistettu Dessaun monumentiksi, 70-luvulla DDR:n monumentiksi ja 1996 Unescon kohteeksi. Jossain vaiheessa jollekulle oli tullut mieleen ruveta vähän kunnostamaan. Kirjakaupassa oli siinä määrin kiinnostavia arkkitehtuuri- ja muotoilukirjoja, että kotona pitänee käydä kirjastossa samalla osastolla.

Jatkoimme maisema- ja Bauhaus-reittiä Elben rannalle. Jännän muotoinen ravintola oli merkitty Bauhaus-kohteeksi. Olisimme muuten menneet jäätelölle tai limulle, mutta siellä taisi olla häät. Pyöräilimme ohi siirtolapuutarhojen ja halki metsien pitkälle sillalle, jonka alla ui parvi isoja kaloja. Pitkien peltotaivalten jälkeen pääsimme eilisen sillan kautta kotiin. Reitti oli sangen leppoisaa maaseutua, ja siellä oli paljon pyöräilijöitä ja heille paljon palveluita. Haimme huomiselle matkaeväitä ja illaksi palaa. Pensionaatin keittiötä etsiessämme pelästyimme ensin puolialastomia puolalaisia, mutta he toivottivat meidät tervetulleiksi. Meillä oli jotain mikroruokaa, mutta puolalaisilla oli oikeita makkaroita kattilassa kiehumassa. Olivatkohan tuoneet ruokansa kotoa? Oli ihan poskettoman kuuma, 30 astetta.

Bauhaus-pyöräreitti vei vielä iltaretkelle Siedlung Törteniin, joka oli kokonainen asuinalue pelkkiä Bauhaus-taloja. Pari viikkoa sitten oli ollut asukkaille tiedotustilaisuus Konsumin talon muuttamisesta opastuskeskukseksi. Tavalliset ihmiset näyttivät kansoittavan aluetta, mikä onkin ihan oikein. Moniin taloihin oli laitettu jotain ylimääräistä kuten katos oven päälle. Jotkut oli rapattu ruskeiksi! Yksi erikoistalo oli niin puiden takana, että Unescon pitäisi lähettää moottorisahamies paikalle. Alueen suunnittelija ei ollut ottanut huomioon, että kilometrin mittainen suora katu houkuttelee testaamaan Porschen kiihtyvyyttä, eikä nykyinsinöörikään ollut korjannut tilannetta hidasteilla.

Viileän suihkun jälkeen yritimme nukkua. Miten aina joudummekin kattohuoneistoon ja kovimpaan porotukseen?

Hetken kuluttua Tanska.

Jää junasta.