Lauantai 28.5. -- natseja ja Tapahtumien yö

Aamiaismuna on Saksassa selvästi käsite, koska nyt Mikke oli hankkinut meille yllätysmunat aamiaispöytään. Tänään Timo pääsi viimein katsomaan kaikkia niitä natsimuseoita, joihin Tiiti oli leipääntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin. Mikke meinasi mennä mukaan, mutta saimme varoitettua, että Timo olisi hyvin hidasta seuraa. Niinpä Mikke tyytyikin vain polkaisemaan Timon kanssa asemalle, kuulemma hurjaa kyytiä liikenteen seassa pujotellen. Muut jäivät kotiin pyykkäämään, lepäämään, valitsemaan autoa ja lukemaan Suomen Kuivalehtiä. Tämä hiljaiselo tuli suureen tarpeeseen: eilen Tiitistä oli alkanut tuntua liian ahdistavalta koko ajan juokseminen, ja supistuksiakin oli ollut tavallista enemmän. Nyt sai sitten maata jalat seinällä. Söimme parsaa, mutta emme espanjalaista, koska espanjalaiset vihannekset olivat nyt yhtäkkiä myrkyllisiä EHEC-bakteerin takia.

Viime käynnillä Mikke oli puhunut Tiitille saksaa ja Tiiti vastannut englanniksi, mutta nyt kielimuurin portti oli hiukan raottunut pitkällisen altistuksen takia, ja Tiiti sönkkäsi jotakin saksan kaltaista. Mikke oli onneksi erittäin kärsivällinen ja ymmärtäväinen eikä korjannut mitään virheitä. Sanan suku taisi mennä kerran tuurilla oikein, mutta veikkailuksihan se meni. Ylenpalttinen saksan puhuminen alkoi kuitenkin loppupäivästä käydä sen verran työstä, että oli oikein hauska tavata taas Timo, joka pakotti keskustelun kielen takaisin englantiin.

Timo raportoi natseista: Doku-Zentrumiin pääsi helposti ratikalla. Pääsymaksu oli euron/tunti opiskelijalle, joka on kiinnostunut. Näyttely oli varsin laaja. Alussa sai mukaansa kuuntelulaitteen, johon kussakin kohdassa syötettiin koodi, jolloin kuuli tietoa valitulla kielellä. Systeemi oli loistava, paitsi kun huonokuuloiset vanhukset huudattivat omiaan vieressä täysillä. Historia oli kiintoisaa, vaikkakin jo tuttua. Esineitä oli vain hyvin vähän. 3 tunnin jälkeen odotti vielä parin tunnin kävely ympäri laajaa aluetta. Järvellä oli soutukisat, joiden osallistujat kantelivat veneitä ympäriinsä ja telttailivat. 60 metriä leveä iso katu toimi nuorison autojen kiihdytysratana ja messukeskuksen parkkipaikkana. Kaikki oli älyttömän isoa, mutta 500 000 ihmisen stadion oli jäänyt perustusten kaivuuvaiheeseen -- paikalla oli nyt vain järvi täynnä tappavia rikkiyhdisteitä. Oli hienoa, että rakennuksilla ja paikoilla oli yhä käyttöä: suurimman talon yksi nurkka oli sinfoniaorkesterin konserttisalina. Ulkona iso joukko kookkaita hanhia päätti käyttää etuajo-oikeuttaan tienylitykseen. Autot odottivat.

Timo löytyi Nürnbergin asemalta hyvin nälkäisenä. Menimmekin ekaan paikkaan, josta sai paikallista ruokaa. Timolle ei ollut sianolkaa, vaan hän joutui tyytymään makkaraan. Tiiti söi sydäntä, joka oli kuin tiivistettyä joulukinkkua: kaikki dimensiot puoliksi niin liha tiivistyy ja suola 8-kertaistuu. Kaisan makkara jäi puoliksi syömättä. Tarjoilija sai kuulla totuuksia ruoasta eikä kysynyt enää Timolta kommenttia. Valitettavasti vain juuri ne Timon kaupunkimakkarat olivat parhaita.

Nürnbergissä oli juuri nyt Blaue Nacht eli Sininen yö eli tapahtumien yö, jossa oli ohjelmaa kuudessakymmenessä pisteessä aina aamuviiteen asti. Yritimme ensin mennä parkkitalon katolle katsomaan maalaavaa pesukonetta, mutta kaikkien portaiden jälkeen saimme kuulla, että rannekkeet olisikin pitänyt hankkia jostakin muualta. Hetken neuvottelimme ja totesimme, että kolmentoista euron lippu hämmentävään kokoyön tapahtumaan kannattaa selvästi ostaa. Mainittu pesukone osoittautui sittemmin linkousohjelmalla hyppiväksi koneeksi, johon oli jotenkin köytetty maalipurkkeja, joista se sitten remutessaan roiski.

Mikellä oli selvä käsitys siitä, mitä tapahtumassa oli nähtävä. Me muut seurasimme kiltisti. Eipä meille perisuomalaisille kovin hyvää käsitystä ohjelmanumeroista syntynytkään ohjelmalehtiseen painettujen muutaman rivin kuvausten perusteella. Ensimmäinen taideteos Jackpot piti ihan hirveää mekkalaa, mutta onneksi kipukynnyksen rajamailta sai kuulonsuojaimet. Lähemmäs päästyämme näimme, että rahahan siinä kilisi, nimittäin yhden sentin kolikot teollisuus- tai kaivosluokan liukuhihnoilla. Sen piti jotenkin kuvata rahan kiertokulkua ja varsinkin pörssikeinottelua, mutta lähinnä se herätti Timossa mielenkiintoa valokuvauskohteena. Kuulosuojaimista huolimatta naiset halusivat sen verran äkkiä pois, että hyvät kuvaamismahdollisuudet jäivät vähiin.

Tapahtuman löyhänä teemana oli tänä vuonna Fremde Welten eli vieraat maailmat. Parhaiten tämä kai näkyi tanssiesityksessä, jossa selvästi kerrottiin vieraista kulttuureista ja meidän ennakkokäsityksistämme niitä kohtaan. Toinen vieras maailma oli jossain Pohjanmaan kirkonkylässä kuvattu video, jossa autoja meni talvisella sillalla -- tämä oli sitten heijastettuna valkokankaalle eräällä Nürnbergin sillalla. Meille se ei kyllä ollut yhtään vierasta, vaan jäimme lähinnä arvuuttelemaan, mistä kunnasta oli kyse.

Kävimme kuuntelemassa musiikkia parissakin kirkossa, ensin piano- ja kitaramusiikkia ja sitten toisessa paikassa kvintetti- ja sekstettilaulua. Jälkimmäinen oli aika meditatiivista, eikä epätodellista tunnelmaa yhtään helpottanut parvi heliumtäytteisiä sinisiä jätesäkkejä, jotka lilluivat hiljaa värivaloissa. Jossain olisi soitettu Tarantino-Kaurismäki-Morricone-vaikutteista musiikkia, mutta sinne emme mahtuneet, koska kaikki muutkin satatuhatta ihmistä olivat kiinnostuneita.

Saksassa on kaikenlaisia vanhoja kirkkoja niin paljon, että niitä ei kaikkia välitetä korjata. Keskellä kaupunkia seisoo muun muassa Katharinenruine eli Katariinankirkon rauniot. Rakennus on alun perin keskiaikainen, ja nykyään siitä on jäljellä vain kiviseinät, koska se paloi sodassa. Tänä yönä eräs toinen Katariina järjesti siellä valoshow'n, jossa kirkon seiniin heijastettiin animaatio jonkun perhosprinsessan elämästä ja toukista. Tulimme vähän myöhässä, eikä juonen kulku oikein selvinnyt kunnolla. Animaatio oli kivalla piirrostyylillä toteutettu, ja kaikkein parasta oli, kun toukat välillä kääntyivät kiertääkseen kirkon ikkunoita.

Illan pimetessä yön sininen teema alkoi näkyä katuvaloja myöten. Joku oli askarrellut kaikkiin vanhankaupungin katuvaloihin siniset suodattimet. Tämä ei tietenkään parantanut näkyvyyttä, mutta onneksi autoilijat ajoivat varovasti. Tapahtuman yhtenäiselle ilmeelle olisi ollut hyväksi myös jokin opastusjärjestelmä tai edes ohjelmanumeron nimen ja numeron ilmoittavat kyltit, mutta nyt jouduimme tyytymään vähän ylimalkaisiin karttoihin.

Kaupungin keskusaukiolla oli ilmeisesti suurin esitys. Iso konserttilava oli varustettu valon- ja vedenheittimin, ja näimme musiikin ja värillisten vesisuihkujen ilotulituksen. Välillä lavan etureunasta tuli sumuvalkokangas, jossa näytettiin jotakin köyhän miehen Koyaanisqatsia. Mietimme, oliko sumuvalkokangas TTY:läisen Fogscreenin tuotantoa vai kilpaileva.

EHEC-epidemia oli tällä välin äitynyt jo niin pahaksi, että Tiitin äiti muisti meitä sähköpostivaroituksella. Muuten saimmekin koko matkan kulkea ihan vailla kotimaista huolenpitoa.

Sunnuntai 29.5. -- junamuseo

Nukuimme todella pitkään eli varmaan yhdeksään. Mikke meni pelaamaan mölkkyä -- Mikke ja Kaisa pelaavat edustusjoukkueessa -- ja me muut päätimme mennä junamuseoon. Inter Rail -kortilla pääsee tietysti sinne ilmaiseksi, mutta pääsymaksuja keräävä mies ei tiennyt sitä ennen kuin valistimme häntä. Museossa oli kaikki tekstit otsikoita lukuun ottamatta vain saksaksi, ja kun Timo kävi kysymässä, onko mitään englanninkielistä materiaalia, setäkin oli vain saksaksi.

Museon ehdottomasti parasta antia olivat vanhat veturit ja hyvänä kakkosena julisteet 1920-luvulta 50-luvulle. Ensimmäisestä Saksassa liikennöineestä veturista, Adlerista, oli vain kopio, mutta komea se oli silti. Veturien vieressä oli aina niiden teknisiä tietoja ja selostusta siitä, miksi juuri tämä veturi oli mullistava ja mitä teknisiä keksintöjä siihen oli tehty. Tiiti joutui kääntämään Timolle aika pitkät pätkät junatekniikkaa, ja koska sanasto oli vähintään outoa, oli käännösten laatu luokkaa "sitten tässä on kaksi kampiakselia, jos tuo sana nyt on kampiakseli... ja vetävä pyörä on 2 m, vai oisko toi sittenkin joku vauhtipyörä..." Kieli- ja insinööritaidon yhdistelmänä kilvistä saatiin kuitenkin kaavittua järkevän kuuloisia selityksiä veturien suorituskyvylle.

Veturit ovat aluksi olleet laatikon muotoisia, ja virtaviivaisuus on keksitty vasta joskus. Aikanaan on ilmeisesti ollut hankalaa tehdä hyviä vaihteistoja (siis välityksiä), ja vetävistä pyöristä on siksi pitänyt tehdä mahdollisimman isoja, että rpm:t pysyisivät aisoissa. Hiilivaunussa on hiilten alla vesisäiliö, jossa oli monen litran uimuri. Ihailimme jopa veturien lehtijousia. Vaunuosastolla näimme Ludwig II:n ja Bismarckin salonkivaunut.

20-luvun ja natsiajan osastoilla oli mahtavia julisteita, sekä mainontaa että propagandaa. Mistä sellaisia saisi omille seinille?

Onneksi saksalaiset olivat rakentaneet paljon rataa ennen 2. maailmansotaa, eikä Itä-Saksaan tullut neuvostoliittolaista raideleveyttä. Reichsbahn ja DB tosiaan operoivat vierekkäin kymmeniä vuosia, ja museossa niiden osastot olivat samassa huoneessa rinnakkain. Tärkeiden junamatkustajien kuvissa ei ollut Kekkosta kummassakaan Saksassa.

Onneksi olimme syöneet tukevan saksalaistyyppisen aamiaisen ja vielä puurot, sillä museo jatkui ja jatkui vaan. Hands on -osastolla oli puisia leikkijunia, päälläistuttavia leikkijunia ja tietysti niille opastimia. Kokeilimme, miten vaihteita vaihdetaan, ja yritimme myös ajaa junasimulaattorilla, mutta kuolleen miehen kytkin osoittautui ihan liian vaikeaksi: "SIFA-zwangsbremsen" eli "SIFA-pakkojarrutus" vain kaikui kaiuttimista. Sokerina pohjalla oli vielä hulvaton pienoisrautatiemaailma, jossa oli puoli kilometriä ratoja ja jota setä operoi työkseen. Sitä olisi voinut jäädä katselemaan tunniksi, mutta nälkä meinasi jo ottaa yliotteen.

Yläkerrassa oli viestintämuseo, josta lähinnä juoksimme läpi. Putkipostia ja sulkakynää piti pysähtyä kokeilemaan. Ei ollut radioita, eikä relepuhelinkeskuskaan toiminut. Netti- ja tietokoneosasto oli Timon mielestä kerrankin ajan tasalla. Kun jo luulimme pääsevämme ulos ja syömään, olikin ulkona vielä lisää veturihalleja ja aitoja natsien tasatuntijunia. Kapearaiteisella olisi päässyt ajamaan, mutta siitä osasimme kieltäytyä. Museon kauppa oli hyvin epätaktisesti sijoitettu, ja Lassin junakortti jäi ostamatta. Schade.

Emme olleet vielä ihan näännyksissä, ja jaksoimme juuri ja juuri kävellä Miken suosittelemaan ravintolaan -- joka olikin kiinni. Onneksi löysimme toisen paikan, josta Timo sai suositeltua perinneruokaa. "Olkapaistissa" oli rasvat, nahat ja varmaan karvatkin tallella, ja sen kanssa tarjottiin liisteriksi vatkatusta perunamuusista tehty pallo eli Kloss. Tiiti kokeili Sauerbratenia, eikä se kyllä ollut ollenkaan niin hyvää kuin Sauerbratenpalastissa. Pitää vähän varoa, missä asteikkonsa kalibroi.

Jos DB-museo ei olisi ollut niin laaja ja kiinnostava, olisimme ehtineet käydä vielä Albrecht-Dürer-Hausissa grafiikkaa ihailemassa. Nyt se jäi Timolta ensi kertaan -- Tiiti taas oli nähnyt niitä jo viimeksi, eikä Dürer varmaan mitään uutta ollut enää piirustellutkaan. Kävimme kuitenkin vilkaisemassa jänispatsasta ja linnanpuutarhaa, paikkoja, jotka pitää aina Nürnbergissä nähdä. Tiitin kestosuosikki Museum Industriekultur jäi valitettavasti myös väliin tällä kertaa.

Illalla Tiiti ratkoi piilosanaa, kun muut pelasivat rommia värikkäillä korteilla. Pakkasimme ja nukuimme. Mikelle heitettiin hyvästit jo illalla aamutyön takia.

Hetken kuluttua Praha.

Jää junasta.