Maanantai 30.5. -- bussimatka ja kubismia

Kaisa saatteli meidät junalle, jolla huristimme Nürnbergiin. S-junan rakentamisen takia radalla oli kaikenlaisia aikataulumuutoksia, mutta olimme tarkistaneet, että ehtisimme ajoissa Prahan-bussiin. Liput oli hankittu edellisenä päivänä, edulliseen 9 euroa / 2 reilaajaa -hintaan. Enemmänkin ne siis olivat paikkaliput kuin matkaliput. Bussissa oli yläkerrassa kakkosluokka ja alhaalla ykkönen, jossa ei ollut ketään paitsi matkustamohenkilökuntamme. Joku väitti, että istuimme hänen paikallaan, mutta tällä kertaa suomalaiset olivat lukeneet paikkalippuaan oikein ja saksalainen ylösalaisin -- 68 vai 89?

Bussi oli täynnä ilmeisesti luokkaretkeläisiä, ja paljon muitakin oli menossa lomailemaan. Maanantai on kyllä vähän kummallinen päivä lähteä. Bussia operoi Deutsche Bahn, ja siellä myytiin junahintaan junan graafisen ilmeen mukaisista kupeista kahvia sun muuta. Jostakin syystä kukaan ei ole tullut rakentaneeksi lyhyttä rautatieyhteyttä Nürnbergistä Prahaan, ja siksi väliä ajetaan bussilla, joka menee tunnin ja vartin nopeammin kuin nopein juna.

Bussi ajoi Autobahnia koko matkan, ja pääsimme näkemään maaseutua ja metsiä. Rautatiehän tapaa ainakin Keski-Euroopassa kulkea asutuskeskusten lomassa ja läpi toisin kuin pikatie. Metsää oli paljon, vuoria yllättävän vähän. Pellot näyttivät olevan aika paljon kesannolla. Rypsi kukki paikoin ja paikoin ei, ja epäilimme syyksi korkeuseroja. Aurinkopaneeli tuntui kuitenkin ehdottomasti suosituimmalta viljelyskasvilta.

Prahaan tullessamme bussin televisioissa näytettiin kaikenlaisia ohjeita ja taustalla soitettiin tietysti Smetanan Moldauta. Ohjeista jäi erityisesti mieleen kielto missään olosuhteissa ylittää rautatieaseman viereistä tietä. Bussi ilmeisesti saapui rautatieaseman takapihalle. Odottelimme Marttia ensin siinä ja menimme sitten jatkamaan odottelua lipputoimiston eteen, kuten oli sovittu. Lipputoimisto oli aika vaikea löytää, ja sama päti myös Marttiin: Tiitillä ei ollut oikein selvää kuvaa siitä, minkä näköistä miestä pitäisi odottaa. Onneksi ainakin me olimme tunnistettavan näköisiä.

Martti on oikeasti Martin, aito tsekki. Viettäessään viime vuotta vaihdossa Oulussa hän kuitenkin omaksui suomalaisen identiteetin sekä hyvin paljon suomen kieltä -- saimme tottua hauskaan sekakieleen, jossa monet arkisanat tulivat täydellisesti äännetyllä suomella: "Kiinalainen valkosipuli is the cancer of suomalainen keittiö." Kun tämä sekakieli pääsi tarttumaan, myös Martin tyttöystävä Eeva (=Eva) joutui sen kohteeksi, eikä hän enää ymmärtänytkään suomea. Tiiti ja Martti ovat tutustuneet puolitoista vuotta sitten Oulun teekkarien radiokerhon peditiolla Hailuodossa ja tavanneet siis vain kerran aikaisemmin.

Martti oli odottanut meitä bussin lähtöpaikalla eikä saapumispaikalla, joiden välisestä erosta ei missään esitteissä ollut mitään mainintaa. Lähdimme kämpille. Tiiti oli onnellinen, kun Kaisa oli kuskannut rinkkaa Saksassa ja Martti nyt täällä. Ajoimme metrolla ja ratikalla, ja Martti kertoi ihan taukoamatta tietoa erilaisista paikoista ja niiden historista. "Jos on liikaa informaatiota, sanokaa", mutta meitä ei yhtään haitannut. Kotona Tiiti makasi jalat pystyssä ja yritti pienentää turvonnutta nilkkaansa, ja samalla pojat katselivat karttoja. Olisi paljon nähtävää. Kaupungin liikennelaitos oli julkaissut pienen kirjasen "33 retkeä Prahassa julkisilla kulkuneuvoilla".

Kun Martti kuuli, että arkkitehtuuri kiehtoo meitä, oli reitti selvä. Menimme katsomaan kubistista arkkitehtuuria, dekonstruktiivista Tanssivaa taloa ja lopuksi jalustaa, jossa oli hetken ajan seissyt valtava Stalinin patsas. Patsaan lempinimi oli "lihakaupan jono", koska siinä ihmiset sattuivat seisomaan perätysten. Opas tiesi ihan järjettömän paljon historiallisista rakennuksista ja niiden taustoista. Kuinkakohan suuren osan jutuista uskaltaa uskoa?

Prahan väki on ilmeisen ystävällistä. Raskaalle annetaan aina paikka ratikassa. Jonkun teekaupan tyyppi toi kupit mateeta ja esitteli taloa, vaikka Martti erikseen kertoi, että ei ole aikaa jäädä teelle. Luulimme, että he olivat vanhoja tuttuja ja Marttia vain kohdeltiin kuin kanta-asiakasta. Teehuoneessa oli lattiamosaiikit, takka ja kallista Pu-Erhiä kakkuina. Yllättävintä oli, että purkeissa oli niin paljon sellaisia teelaatuja, joita emme olleet ikinä missään muualla nähneet.

Vltavan eli Moldaun toisella rannalla on iso mäki ja metsiä. Illan hämärtyessä kiipesimme "Stalinille" eli entisen Stalinin patsaan jalustalle. Nyt siellä oli monta metriä pitkä metronomi, joka tikitti kunnes pimeällä pysähtyi. Täällä tosiaan tulee yöllä pimeää kesälläkin. Katselimme auringonlaskun jälkeistä kaupunkia ja yritimme muodostaa jonkinlaista yleiskuvaa siitä. Pojat joivat kuulemma Tsekin huonointa olutta, Tiiti kuumaa omenaglögiä.

Kuten auringonlaskusta olisi pitänyt huomata, kello oli paljon, ja ruokaa pitäisi ehkä saada. Martti oli aikonut tehdä pekoni-hapankaalignocchia, mutta ei suostunutkaan kuultuaan, että Timo ei pidä hapankaalista. Kävimme sen sijaan kiinalaisessa, joka oli ulkomaalaisten ruokapaikkojen tapaan kätkettynä jonkun talon toiseen kerrokseen ja jonne piti kävellä parisataa metriä käytäviä yökerhon ohi. Onneksi kiinalaisissa on aina sama valikoima, ja Martin ei tarvinnut kääntää koko listaa, kun saatoimme vain sanoa, että "kanaa ja pähkinöitä". Hieno kieltensekoitus saatiin, kun Martti käänsi tarjoilijan tsekkiä englanniksi, ja kun tarjoilija vaihtoi englantiin, Martti jatkoi sujuvasti kääntämällä Timolle tsekiksi.

Martin kämppis oli juuri muuttanut pois ja uusi oli muuttamassa vasta huomenna, ja saimmekin nukkua Hotelli Kämppiksessä, Tiiti vieläpä ex-kämppiksen sängyssä. Toisen patjan Martti oli tuonut töistä -- miksi siellä on patjoja? -- ja viltti ja makuupussi kävivät peitoista.

Tiistai 31.5. -- tekniikan museo

Heti aamusta oli hirveän kuuma. Tiiti keitti aamupuuroa, suihkuttelimme ja lähdimme kohti tekniikan museota. Prahassa on hyvin sujuva julkinen liikenne, kaikkialle pääsee ratikalla ja parilla metrolinjalla. Ratikat ilmeisesti kuitenkin ajelevat melko hitaasti, koska siirtymisiin menee aina yllättävän kauan. Poikkesimme matkalla ihailemassa messukeskuksen ja kansallisgallerian arkkitehtuuria. Martti esitteli meille myös paikallisen ruokaerikoisuuden eli voileivän, joka oli päällystetty perunasalaatilla ja kaikella muulla mahdollisella. Hyvää! Tätä olisi kyllä kuvitellut saavansa vasta Tanskassa. Toisekseen jos näitä saisi Suomestakin alle eurolla kappale, ei varmaan mitään muuta tarvitsisi syödä.

Tekniikan museossa oli nelikerroksinen halli liikennevälineitä ja lisäksi erikoisnäyttelyt arkkitehtuurista, tähtitieteestä ja jostain muustakin. Aloitimme ajoneuvoista. Timo meinasi ensin lukea kaikki tekstit, mutta tuli onneksi järkiinsä. Hallin pohjalla oli autoja ja pari veturia, joista ensimmäiset olivat Timosta erityisen mielenkiintoisia. Punainen urheilu-Jawa vm. 1935 oli molempien mielestä hieno. Mietimme, mistä saa vararenkaita, jos museossa seisominen haperruttaa kumin. Tiiti ihaili vetureita, vaikka niitä olikin juuri nähty paljon, ja ihmetteli erityisesti pyöriin valettua ylimääräisen näköistä metallia. Kai sillä oli tarkoitus tasapainottaa?

Hallissa oli hirvittävän kuuma, kun aurinko paistoi lasikatosta sisään, mutta jatkoimme vielä moottoripyörät, ilmailun ja polkupyörät, tai pojat jatkoivat. Tiiti katseli vähän ja huilasi penkillä. Joku lihava ja hyvin hikinen mies huilasi penkin toisessa päässä. Onneksi leipomosta oli ostettu jotain eväitä, joiden voimin jaksoimme jatkaa.

Tsekkiläisen arkkitehtuurin erikoisnäyttelyssä modernismi, kubismi, futurismi, minimalismi ja funktionalismi vain vilisivät. Ennen reissua olimme miettineet, millainen olisi arkkitehtuurimuseo (nimenomaan Saksan arkkitehtuurimuseo). Olisiko siellä pienoismalleja, valokuvia vai mahtipontisesti yksi yhteen -malleja kuuluisista rakennuksista? Täkäläisessä museossa oli paljon komeita pienoismalleja, sekä alkuperäisiä arkkitehtien luonnoksia että museota varten tehtyjä, selostuksia ja tietysti kuvia. Pienoismallit olivat näistä tietysti kaikkein havainnollisimpia. Joku oli ymmärtänyt, että arkkitehtuuri ja teollinen muotoilu ovat sukulaistaiteita, ja esillä olikin tsekkiläistä muotoilua. Istuimme hienoilla vanhoilla tuoleilla katsomassa, miten Stalinin patsas pantiin pystyyn. Patsaan räjäyttämisestä muutamaa vuotta myöhemmin ei ollut puhetta.

Tähtitiedeosasto oli toteutettu tosi näyttävästi. Kuljimme kuin 50-luvun futuristisessa avaruusaluksessa lasikupujen sisällä. Spottivalot korostivat yksityiskohtia. Audiovisuaalista materiaalia oli istutettu sinne tänne. Martti valitti, ettei saanut puheesta selvää, kun ympärillä oli niin paljon eri puhujia. Meitä ei haitannut, kun puhe oli kuitenkin tsekkiä ja kuulosti vain taustamusiikilta. Katselimme astrolabeja sekä muuta kyberpunkahtavaa kalustoa. Kaiken tämän kaman voisi hyvin kuvitella kyberpunk-roolipelin avaruusalukseen.

Juoksimme vielä kirjapainotaidon ja 20. vuosisadan tankkien ja it-tykkien ohi, ja viimein museo oli käyty läpi. Museokauppa oli valitettavasti vielä remontissa, emmekä saaneet Lassille autokortteja. Sen sijaan ystävällinen lipunmyyjätäti antoi meille kortin, jonka kuvassa oli ensimmäisen tsekkiläinen lentäjä, sekä alennuskupongin läheiseen ravintolaan. Täti ihasteli kovasti sitä, että suomalaiset tulevat tänne tekniikan museoon. Kuulemma välillä käy tanskalaisryhmiä täällä ihan sen vuoksi, että Tyko Brahe työskenteli täällä.

Alennuskupongin innoittamina kävimme metallibaarin näköisessä Hell's Bellsissä syömässä. Mistähän lähtien Rolling Stones on laskettu heviksi? Martti ihmetteli, mistä olimme kuvitelleet tämän olevan hevibaari, ja me ehdotimme selitykseksi paikan nimeä ja sisustusta. Ehkä heviys ilmenee vasta iltaisin, ja päivällä paikka on tavallinen ravintola. Martti suositteli ehdottomasti Timolle jotakin, joka osoittautui olevan samanlainen rasvanahkaliha kuin Miken Nürnbergissä suosittelema. Tiiti sai jotain kovasti Sauerbratenia muistuttavaa. Kiistelimme siitä, onko tsekkiläinen ruoka saksalaista, venäläistä vai ihan omanlaistaan. Tsekkiläinen hapankaali ei ole ollenkaan niin hapanta kuin suomalainen, ja se oli Tiitin mielestä suorastaan hyvää ja Timostakin syötävää. Köyhä opiskelija Martti söi palan lautasestaankin, se kun oli leipä, jonka sisälle lihakastike oli jotenkin leivottu.

Kuuma ja kostea ilma -- myös museossa -- ja raskas ruoka väsyttivät Tiitin makaamaan puiston nurmikolle. Martti lähti kotiin tekemään raporttia diplomityönsä edistymisestä. Timo luki kaupungin karttaa ja mietti, mihin tästä vielä jaksaisi mennä. Lopulta päätimme kävellä juutalaiseen kaupunginosaan, mutta se oli kyllä pettymys, nimittäin ihan tavallista kaupunkia. Sen olisi voinut päätellä siitäkin, että juutalainen kaupunginosa tuhottiin taannoin. Vanha hautausmaa ja synagogia siellä olisi ollut, mutta ne olivat kiinni. Iltapäivän pelasti hieno tulipalo, jonka savun Timo yhtäkkiä bongasi vuorelta alas kavutessamme. Emme me katastrofituristeja ole, mutta sattumalta kuitenkin kävelimme katsomaan jälkisammutustöitä. Paikallisetkin tölläsivät ihan antaumuksella, varsinkin naapurit.

Oli ollut tarkoitus mennä yhdessä kaupungille, mutta meitä väsytti sen verran, että ajelimmekin vain kotiin syömään Martin laittamaa pinaattia. Nurkan takana olevasta pubista saa kuulemma Tsekin parasta olutta, jota Timo kyllä piti liian kitkeränä. Tiiti joi alkoholitonta luumuolutta, joka oli vähintään kummallista.

Nukuimme taas hotelli Kämppiksessä mutta nyt ilman sänkyä. Patjoja onneksi riitti.

Keskiviikko 1.6. -- luolia

Nousimme aikaisin ehtiäksemme ratikkaan, bussiin, metroon, bussiin ja vielä bussiin. Metroasemalta poimimme mukaan huomattavan söpön Eevan, joka oli Martin tyttöystävä ja kiipeilykaveri. Eeva puhui yllättävällä ja hämmentävällä brittikorostuksella. Bussit ajelivat pitkin maaseutua, ja Martti tietysti kertoi paikoista kaikenlaisia tarinoita. Bussissa oli lisäksemme yläasteen luokkaretki sekä mummuja, jotka olivat varmaan käyneet kylässä torilla. Vähän oli sellainen olo, ettemme oikein tienneet, mihin bussi vie, ja yhtäkkiä hyppäsimme ulos keskellä peltoja luokkaretken kanssa.

Kaupallisen luolaston sisäänkäynti ja lipunmyynti olivat mäen päällä, jonne kiipeilimme loivaa rinnettä. Luokkaretkeläiset kirmasivat kaukana edellä. Pari turistibussia oli pysäköitynä ja näimme joitakin japanilaisia, mutta muuten oli aika rauhallista. Pääsimme toki samalle kierrokselle luokkaretken kanssa. Kaikki tytöt sentään laittoivat pitkät hihat, mutta entäs ne paljaat sääret, reidet ja varpaat +10,5 asteessa?

Luolissa oli yllättävän avaraa ja valoisaa/valaistua. Martti käänsi parhaansa mukaan oppaan selostusta. Geologiaan keskittyvä kierros olisi ollut tosi kiinnostava: mikä mineraali tuottaa minkäkin värin, mistä on peräisin seinissä näkyvä lasitus ja mistä ruusut tulevat. (Tiitin isä voisi varmaan järjestää tällaisen kierroksen geologian tiedoillaan enempiä opiskelematta.) Samoin viereisten louhosten räjäytysten vaikutuksesta ja vaikutusten mittaamisesta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään. Nyt katselimme kauniita muodostelmia ja pohdimme, miten nopeita tai hitaita geologiset prosessit ovat: luolat olivat miljoonien vuosien ikäisiä, mutta toisaalta lamppujen johdot olivat jo nyt mineraalien peitossa. Ruusut ja kuivuneen maanalaisen joen uoma olivat erityisen kiinnostavia. Luolissa oli tehty väärää rahaakin joskus 1400-luvulla. Kuvia emme ottaneet, koska se olisi maksanut ylimääräistä -- alle euron, mutta periaatteen vuoksi emme maksaneet. Hyviin kuviin olisi sitä paitsi vaadittu studiosalamat.

Etukäteen Tiiti oli hiukan huolestunut portaista, koska niitä oli kuulemma viisisataa. Retki eteni kuitenkin sen verran hitaasti, ettei syytä huoleen ollut. Eilisen päivän uupumuskin oli varmaan vain seurausta helteestä, ja tänään oli paljon voimia. Luolissa oli mukavan viileää, ja päivä oli muutenkin aika kolea.

Pinnalla levähdimme hetken ja kiipesimme sitten mäen harjan yli katsomaan kivilouhosta ja maisemia. Maisemassa oli epätodellisia valoja ja värejä, ja se näytti jostain syystä vähän Magic-korttien taiteelta. Keskustelimme kasvitieteestä ja vertailimme Suomen ja Tsekin yrttiparannuskeinoja: piharatamoa kuulemma käytetään haavoihin molemmissa maissa. Metsässä kasvoi sini- ja valkovuokkoja, ja Eeva kiusasi Marttia, joka ei tiennyt kasveista yhtään mitään. Hiljakseen lampsimme bussipysäkkiä kohti. Matkalla Martti näytti, miten unikosta tehdään kuningatar. Kuulemma unikkorouva on kansanperinteessä ja lastenkirjoissa tunnettu hahmo. Luokkaretki tuli perässä ja sen edellä kauhistunut kauris. Bussi tuli myöhemmin, kun olimme jo melkein luopuneet toivosta.

Ruokaa ja juomaa etsimme idyllisestä pienpanimosta epäidyllisen teollisuusalueen keskeltä. Tällä kertaa jopa Timolle nousi olut päähän, se kun oli 18-asteista, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ravintolassa oli kauniit lattiat mutta vessoissa ei taaskaan lukkoja. Paluumatkalla Timo hidasteli kuvatessaan ruosteisia romuja, rapistuneita rakennuksia ja panssariajoneuvoja. Kun Tiiti ehdotti, että jotain kaunistakin voi kuvata, Timo ilmoitti: "Kukkia meillä on kotonakin muttei Tatroja."

Kotiin pääsimme paikallisjunalla, joka oli nimeltään City Elephant. Asema oli hirvittävän ankea ja ruma, mutta sisällä huomasimme koko seinän kokoisen hiukan sosialistis-realihtavan lasimaalauksen. Koko matkan Martti taas kertoi, missä kohtaa on hyvät kalliokiipeilypaikat ja mikä kylä on turistirysä. Kotona kävimme hakemassa kakkukaupasta kakunpalat, jotka nautimme hyvän Darjeelingin kanssa. Oli hyvä levätä hetki. Martti soitti tsekkiläistä progea ja Timo esitteli suomalaisia metalliyhtyeitä.

Jätimme Martin taas kirjoittamaan raporttiaan ja lähdimme katsomaan, mikä ihme on funikulaari. Se osoittautui vaijerivetoiseksi mäkijunaksi, joka tietysti kulkee kiskoilla, juna kun on. Mäen kaltevuus lähenteli paikoin kolmeakymmentä prosenttia, ja vaunut ja asema olikin rakennettu sen mukaisesti. Rinteellä liikennöi kaksi funikulaaria samoilla kiskoilla, ja välissä oli siis tietysti yksi ohitusraide. Vähän ihmettelimme, miksi juna pysähtyi keskelle mäkeä. Funikulaariin pääsi tietysti tavallisella bussi/ratikkalipulla, koska se oli osa kaupungin joukkoliikennejärjestelmää. Funikulaari-metro-vaihtoasemaa ei sentään ollut.

Funikulaari on rakennettu viemään turisteja Petrinin mäelle. Siellä suurin nähtävyys on Eiffel-tornin pienoismalli, jonka Tsekin turismin ystävät rakensi pari vuotta alkuperäisen valmistuttua. Emme menneet torniin emmekä suureen peililabyrinttiin, vaan väistelimme turistiansoja. Ruusutarhojen keskellä oli tähtitorni, jonka seinässä oli hyvin mielenkiintoinen aurinkokello. Seisoimme varmaan vartin sitä tulkitsemassa, ja lopulta päädyimme siihen, että se näytti paitsi kellonajan, myös vuodenajan.

Kun ylös oli pitänyt tulla kaltevalla erikoisajoneuvolla, olisi pitänyt ymmärtää, että alaskin olisi vaikeaa päästä. Vuoren rinteellä oli iso puisto, joka oli täynnä serpentiinitietä. Kierien olisimme olleet perillä jo monta kertaa, mutta tietä pitkin kilometrejä vain kertyi ja kertyi. Lopulta pääsimme ratikalle, kun oli jo melkein pimeää, ja sitten ratikallakin oli ratatöiden takia erikoisreitti. Emme uskaltaneet lähteä seikkailemaan, vaan kävelimme kiltisti ratatyön ohi. Kotona Martti oli laittanut intialaista ruokaa, joka tuntui oikein kotoisalta. Kuuntelimme lisää musiikkia, ja Martti kirjoitti raporttia myöhään yöhön, kun me jo nukuimme Kämppiksessä.

Hetken kuluttua Itä-Saksa.

Jää junasta.